Ruotsin syyskuisiin vaaleihin on aikaa kymmenen viikkoa, ja puolueiden kampanjat pyörivät täysillä kierroksilla. Kuluvalla viikolla koko maan katseet ovat olleet kääntyneenä Gotlannin Visbyhyn, jonne maan poliittinen eliitti ja puolueaktiivit ovat kokoontuneet hämmästyttävään tapahtumaan nimeltään Almedal-viikko.
Pittoreskissa pikkukaupungissa on järjestetty seitsemän päivän aikana peräti 1 400 poliittista tilaisuutta: puheita, ja perusteellista diskuteerausta lukuisista yhteiskunnallisista teemoista. On kovin vaikea ajatella, että samanlainen vuotuistapahtuma onnistuisi Suomessa ainakaan tähän aikaan vuodesta. Sydänkesällä suomalaisten kiinnostus politiikkaa kohtaanhan on pohjalukemissa.
Ruotsin poliittista tunnelmaa terästää tänä suvena tietysti tulevien vaalien tiukka ennakkoasetelma. Kuten jo neljä vuotta sitten vastakkain eivät nytkään ole oikeastaan puolueet vaan kaksi pääblokkia: porvarilliset hallituspuolueet eli allianssi sekä oppositio eli punavihreät.
Kummassakin leirissä on toki selvät johtajapuolueensa. Porvarileirissä se on pääministeri Fredrik Reinfeldtin Maltillinen kokoomus eli moderaatit, punavihreällä puolella Mona Sahlinin sosiaalidemokraatit.
Juuri nyt näyttää siltä, että porvareilla on täydet mahdollisuudet uusia vaalivoittonsa. Allianssin kannatus on viime aikoina noussut, ja eroa punavihreään leiriin on tuoreissa mittauksissa ollut 3-5 prosenttiyksikköä. Jos Reinfeldt vie porvarit toiseen peräkkäiseen voittoon, tapahtuma on historiallinen.
Myös moderaatit puolueena on noussut demarien ohi. Taustalla on ainakin se, että Reinfeldtin hallitus on pystynyt viemään Ruotsin lopulta vähin vaurioin talouskriisin läpi. Työllisyystilanne on kohenemaan päin, tämän vuoden kasvuennuste nostettiin vastikään 3,3 prosenttiin, ja julkisen talouden alijäämä on eurooppalaisittain mallikelpoisen matala.
Talouden käänne parempaan on tuonut uskottavuutta myös Reinfeldtin lupaukselle, ettei maassa ole tarpeen korottaa veroja. Se näyttää purevan äänestäjäkuntaan tehokkaammin kuin punavihreiden peräämät useiden verojen kiristykset.
Ruotsalainen äänestäjä on kuitenkin suomalaista paljon liikkuvampi, eikä vaalien voittajia ole syytä kuuluttaa etukäteen.
Selvää blokkiasetelmaa sotkee myös se, että lähellä valtiopäiville pääsyä on oikeistopopulistinen, ulkomaalaisvastaisilla teemoilla kannatusta kalastava Ruotsi-demokraatit. Ruotsalaisilla äänestäjillä on ollut tapana huumaantua hetkellisesti uusista poliittista yrittäjistä, jollainen oli 1990-luvulla oikeistolainen Ny Demokrati, viime vuosikymmenellä EU-vastainen Kesäkuun lista eli Junilistan sekä Feministinen aloite ja nyt Ruotsi-demokraatit.
Nämä yksinkertaistettuja ratkaisuja monimutkaisiin asioihin tarjoavat puolueet ovat nousseet vauhdilla mutta kuihtuneetkin nopeasti sisäisiin ristiriitoihin ja uskottavuuden puutteeseen. Suomen poliittinen kulttuuri eroaa ruotsalaisesta siinä, että täkäläiset äänestäjät eivät yhtä herkästi lähde uusien yrittäjien kelkkaan.