Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen
ja Pohjoismaiden historian professori.
Mannerlaattojen liikkeet aiheuttivat Aasiassa hirmuisen luonnonkatastrofin. Sen edessä me ihmiset tunnemme itsemme pieniksi ja nöyriksi. Mannerlaatat ovat liikkeellä myös maailmantaloudessa: uudet maanosat ja maat, joita olemme länsimaissa tottuneet pitämään köyhinä ja takapajuisina, ovat vauhdilla nousemassa kansainvälisen talouden kärkipaikoille. Monilla aloilla Kiina ja Aasian maat ovat jo pian ohittamassa vanhat teollisen maailman valtiaat.
Maailmantalouden mannerlaattojen yhteentörmäykset synnyttävät myös epävarmuutta ja inhimillisiä tragedioita - toki toisentyyppisiä kuin luonnonkatastrofi mutta silti satuttavia. Työpaikkoja häviää ja siirtyy muualle. Vaikka uusia mahdollisuuksia avautuu, monille vanhat paikkansa menettäneille ovet tuntuvat pysyvän liian pitkään suljettuina.
Onko maailmantalous rakennemuutoksineen sitten kuin luonnonilmiö, johon meidän on kohtalonuskoisesti alistuttava?
Kysymys ei ole kummallinen. Muutosvirrat ovat niin rajuja ja paineet niin voimakkaita, etteivät edes suurvallat tai monia valtioita mahtavammat kansainväliset jättiläisyrityksetkään kykene taivuttamaan kehitystä mieleisekseen, eivät edes kaikkien aikojen parhaiten varustettujen armeijoiden avulla.
Ei siis ole ihme, jos suomalaiset kokevat kiihtyvän globalisaation Kiina-ilmiöineen kuin luonnonvoimaksi, johon oma vaikutusvalta ei ulotu.
Todellisuudessa maailmantalous ei tietenkään ole luonnonilmiö. Se on ihmisten ja ihmisyhteisöjen tekojen tulosta aivan kuten muukin yhteiskunnallinen kehitys. Ja kun näin on, ihmisillä on voima ja valta myös vaikuttaa kansainvälisten talousliikkeiden suuntaan ja samalla omaan tulevaisuuteensa
Tätä rohkaisevaa näköalaa tummentaa realistinen muistutus. Ihmiset kyllä luovat oman historiansa, mutta eivät itse valitsemissaan olosuhteissa. Elämme ja toimimme maailmassa, jonka valtasuhteet, taloudelliset järjestelmät, ideologiat ja arvot ovat syntyneet satojen ja tuhansien vuosien ristiriitaisten, monimutkaisten, toisistaan mittaa ottavien kehityskulkujen tuloksena.
Nämä nopeimmillaankin hitaasti muuttuvat historialliset rakenteet jokainen sukupolvi saa perinnökseen. Eikä tätä perintöä voi muuttaa.
Sen päälle voi kyllä luoda uutta, ja näinhän joka hetki tapahtuu. Mutta siitä huolimatta olemme aina enemmän tai vähemmän historiamme vankeja.
Esimerkiksi yli vuosisata sitten rakennetut, talousmaantiedettä ja yhdyskuntarakennetta muovanneet rautatielinjat vaikuttavat edelleen paitsi arkielämäämme myös tulevaisuutta koskeviin valintoihin. Tai toisen lähihistoriallisen esimerkin mainitakseni: 1700-luvun alussa perustettu Pietarin kaupunki on ehtinyt vaikuttaa Suomen kohtaloihin - hyvässä ja pahassa - ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen historiallinen päätös ja tekee niin luultavasti tulevaisuudessakin.
Onko opetus siis, että mitään ei kannata eikä voi tehdä? Olemme oman historiamme ja maailmanhistorian synnyttämien pitkäkestoisten rakenteiden häkissä ja sillä hyvä? Korkeintaan voimme etsiä sopivan ajopuun, jonka varassa yritämme pitää sieraimemme vedenpinnalla maailmantalouden hyökyaalloissa?
Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on tietysti kielteinen. Aina kannattaa vähintäänkin tutkia vankeuden rajoja ja etsiä ne vaihtoehdot, jotka avautuvat järkemme, vapautemme ja tahtomme käytettäviksi oman historiamme luomisessa.
Näin tekemällä vastataankin itse asiassa toiseen kysymykseen. Kolmannen kysymyksen vastaukseksi saattaa sitten pahimmassa tapauksessa jäädä vain tuon oikean ajopuun löytäminen.
Tilannetta voi lisäksi parantaa kytkemällä ajopuu turvallisemmin kannattelevaan tukkilauttaan - vanhalle metsävaltio-Suomelle sopivin kielikuvin jatkaakseni. Tästähän esimerkiksi EU-yhteistyössäkin on ainakin tavoitteena yhdellä tasolla kysymys.
Inhorealistiselta kuulostava tilannearviointi ei vaikuta toimintaintoa nostattavalta. Ajopuu vertauskuvana muistuttaa kuitenkin ennen muuta vain pienten kansakuntien olemattomista mahdollisuuksista muuttaa maailman ja -talouden suuria rakenteita.
Asetelmasta nouseva viesti on tylsä ja kulunut, mutta tosi. On sopeuduttava ja haettava parhaat keinot selviytyä. Samalla voi ja pitää kaikin keinoin koettaa muuttaa maailmaa ihanteidemme mukaisiksi - pettymättä kuitenkaan siihen, että tuloksia tulee hitaasti jos ollenkaan ja unohtamatta sitä, että maailmaa parannetaan tai pahennetaan myös joka päivä arkisen pienillä valinnoillamme, esimerkiksi kuluttajina, perheenjäseninä ja työpaikoilla.
On myös hyvä pohtia, kannattaako maailmantalouden mannerlaattojen liikahteluista uudenlaisiin asentoihin vaipua epätoivoon ja nähdä niissä perikadon ja kurjuuden kasvun merkkejä. Kiinan, Intian ja koko Aasian kiihkeä taloudellinen nousuhan on itse asiassa johtamassa siihen, mitä vuosikymmeniä jatkuneella kehitysapumiljardien kaatamisella tyhjään kaivoon ei ole juurikaan saavutettu: näiden maiden väestöjen aineellisen hyvinvoinnin nousuun ja siten ainakin pitkällä aikavälillä myönteiseen muutokseen.
Tästä pitäisi oikeastaan iloita eikä säikähtää, etenkin kun aiemmin teollistuneilla länsimailla tuskin on kovin paljon pelättävää taloudellisen tulevaisuutensa suhteen. Kiina kohoaa todennäköisesti maailman johtavaksi talousmahdiksi lähimpien vuosikymmenien tai vuosisatojen kuluessa, mutta ei se sinänsä merkitse onnettomuutta johtoasemansa menettäville amerikkalaisille.
Ei elämä loppunut Englannistakaan, vaikka se 1900-luvun alussa hävisi 1700-luvulla valtaamansa Eurooppa-vetoisen kansainvälisen talouden johtajuuden Yhdysvalloille. Eikä se häviää Suomesta, jonka aineellinen hyvinvointi on luotu vuosisatoja edenneen globalisaation varassa.