Meitä suomalaisia pidetään yhden totuuden kansakuntana. Nytkin olemme varsin yhtä mieltä siitä, että Suomi on pulassa. Miksi sitten emme ole jo ratkaisseet ongelmaa? Pinnan raapaisu osoittaa, että hoidettavana onkin kaksi näennäisesti erillistä kriisiä. Politiikka ja talous ovat molemmat pulassa, mutta ovatko välineet kriisien ratkaisemiseksi yhteiset?
Suomessa ei ole kyetty päättämään, miten arvioitu kolmen miljardin säästötarve hoidetaan. Ja säästettävä on, jotta velkaantuminen ei karkaa käsistä. Tämä keskustelu jakautuu kahteen osaan: 1) kuinka toimenpiteet ajoitetaan ja 2) säästetäänkö vai verotetaanko rako umpeen.
Jaksotuskeskustelu on oma poliittisesti mielenkiintoinen aiheensa. Tästä riittänee kommentiksi viittaus Suomea suurempiin voimiin. Jos tulevien hallitusten käsiä ei voi sitoa nykyisen hallituksen toimesta, sen kyllä tekevät luottoluokittajat ja Suomen velkojat. Herra se on herrallakin…
Ekonomistin näkökulmasta verojen ja säästöjen suhteen pohdinta on mielenkiintoisempaa. Verottaa voi vain silloin, kun on jotain mitä verottaa. Tämä pätee kaikkiin kansantalouksiin: ne ovat riippuvaisia talouskasvusta. Poliittisessa päätöksessä olevat välineet ovat kuitenkin rajalliset talouskasvun kiihdyttämiseen. Päättäjien sormet ulottuvat vain niille nappuloille, joiden alta löytyvät julkiset menot – julkiset investoinnit ja tulonsiirrot – , verot ja sääntely.
Talouskasvu on poliitikoille mahdotonta mikromanageroida. Tämä tiedetään myös monista suunnitelmatalouden kokeiluista, joista kaikki päättyivät huonosti. Poliitikoille asetelman täytyy olla turhauttava. Parhaimmillaan he pystyvät olemaan haittaamatta kasvua, pahimmillaan he tappavat sen idut. Huonona aikana taloutta ei voi startata uudelleen, jos tulppana toimii suuri julkinen sektori, jonka realiteetit on poliittisesti kytketty irti talouskasvusta.
Valitettavasti julkisen sektorin ongelmat myönnetään yleensä liian myöhään eli vasta, kun kasvu hidastuu tai talous alkaa supistua. Jos supistuvan tai nollakasvun aikana julkinen sektori ei vähennä kulujaan, seuraa vääjäämättömästi verojen korotuksia. Tämä tietoisuus vuorostaan heikentää uskoa talouden uuteen nousuun. Kuka uskaltaa investoida maahan, josta tiedetään, että verotus jatkuvasti kiristyy?
Näistä realiteeteista huolimatta poliitikot pitävät sitkeästi kiinni 50/50 periaatteesta eli hallituksen tulisi tehdä menosäästöjä puolet ja veronkorotuksia puolet seuraavassa kehysriihessä. Säännöstä kiinni pitäminen vaikuttaa kummalliselta, varsinkin kun asiantuntijat vastustavat veronkorotuksia. Tämä on merkittävää sillä yleensä ekonomisteilla on vähintään kaksi tarinaa ja toisaalta-toisaalta -puhetta on vaikea välttää. Nyt näin ei ole.
Ehkä parhaan analyysin Suomen ongelmista kirjoittivat professorit Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Matti Pohjola. Heidän näkemyksensä on, että meneillään oleva kriisi on jopa vaikeampi kuin 1990-luvun lama. Tuottavuuden kasvu on pysähtynyt kuin seinään. Professorien mukaan ”Uuden kasvun aikaansaaminen vaatii aikaa ja poikkeuksellisia ponnistuksia. Tulema on yksikäsitteisesti se että tässä tilanteessa veronkorotukset ovat myrkkyä. Julkisen sektorin on joustettava.”
Veroasteella tarkasteltuna Suomen tie on huolestuttava. Suomen veroasteen lasku alkoi vuonna 2001, ja sitä siivitti positiivinen talouskasvu. Valtion kassaan kertyi mukavasti rahaa vaikka verotus keveni, sillä bruttokansantuote kasvoi samaan aikaan voimakkaasti. Suomi kuitenkin ajautui taantumaan vuonna 2009 kansainvälisen finanssikriisin myötä. Vastaavasti veroasteen lasku pysähtyi vuoteen 2010 hieman yli 42 prosenttiin ja vuonna 2013 veroaste oli jo lähes 46 prosenttia. Samalla taantuva talouskasvu on tarkoittanut että supistuvasta kakusta valtio on kahmaissut kasvavan osan. Valtion verokertymä oli 41,6 miljardia euroa vuonna 2013. Se kasvoi edellisestä vuodesta 3,9 prosenttia. Kuntien verokertymä oli 20,7 miljardia euroa ja kasvoi 7,1 prosenttia.
Miten on siis mahdollista, että asiantuntijoiden näkemyksistä huolimatta poliitikot haluavat jatkaa kutistuvan potin rokottamista? Asian ymmärtää, jos erottelee toisistaan asiantuntijanäkökulman ja politiikan. Tätä varten on syytä palata rakenteittemme vääristymään, ja niiden poliittisiin vaikutuksiin. Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen on 58 prosenttia. Asian voi ilmaista myös Suomen kantosuhteen kautta, joka on nyt noin 2:1 eli Suomessa on kaksi julkisen sektorin palveluita tarjoavaa työntekijää tai sosiaalisen turvaverkon varaan joutunutta jokaista yksityisen sektorin työntekijää kohden. Jos näin moni on riippuvainen julkisesta sektorista, pelko äänestäjien menetyksestä kasvaa, jos välttämättömiä menoleikkauksia ja säästöjä tehdään julkisella puolella.
Poliitikot yrittävät siis hoitaa kahta kriisiä, Suomen talouden rakenteellista ahdinkoa ja äänestäjien turhautumisen aiheuttamaa poliittista kriisiä. Heidän mielestään poliittisen kriisin hoito edellyttää verotuksen kiristämistä, vaikka tämä pahentaisi talouskriisiä. En kuitenkaan usko, että tyytymättömät äänestäjät ovat näin helposti huijattavissa, vaikka heidän työpaikkansa olisi julkisen sektorin puolella. Jos veronkorotukset tekevät aikaisempaa todennäköisemmäksi sen, että työpaikkoja katoaa lisää, ne eivät auta kestävyysvajeen kutistamisessa vaan pahentavat sitä. Kuka sen puolesta haluaa äänestää?
Kirjoittaja on taloustieteilijä, joka toimii EK:n kilpailukyky ja kasvu -vastuualueen johtajana.
Kolumni