Ta­lo­toh­to­ri Panu Kaila, 80, ku­vai­lee itseään kuu­lo­ko­jeel­la ja sy­dä­men­tah­dis­ti­mel­la res­tau­roi­duk­si mie­hek­si – "Tästä saa vään­net­tyä lisää virtaa ja taas jaksaa"

Arkkitehti Panu Kailan ihailema tiilipinta kuuluu vanhan ratsastusmaneesin huoltorakennukselle.

Kuva: Emmi Korhonen

Talotohtori Panu Kaila kirjoittaa parhaillaan menestyskirjansa jatko-osaa.

Työtä nähnyt käsi tunnustelee auringon verhoamaa tiiliseinää Helsingin Kruununhaassa. 80-vuotias arkkitehti Panu Kailan ihailema tiilipinta kuuluu vanhan ratsastusmaneesin huoltorakennukselle.

Vasta edeltävänä päivänä Kaila seurasi muun maailman ohella, kun Notre Damen katedraali liekehti keskellä Pariisia. Katedraalin kohtalo sai miehen muistelemaan oman eräänlaisen päärestaurointikohteensa traagista loppua.

Kaila oli aloittanut työt Museovirastossa vuonna 1971 ja 1976 hän oli työryhmänsä kanssa kahden viikon päässä Ruoveden pappilan restauroinnin valmistumisesta.

Hän oli ajanut kollegansa kanssa tavalliseen tapaan Helsingistä ja pysähtynyt kahville ennen työmaalle menoa. Kantakuppilaksi muodostunut kirkonkylän ravintola sijaitsi järven rannalla. Kaukana lahden toisella puolella oli pappila.

– Järvellä oli silloin sumua ja kun sumu väistyi, niin musta seinä näkyi ja savu nousi vain.

Kailan arkkitehdin ura lähti dokumentoidustikin liikkeelle piirtämisestä. Jo varhaisessa iässä hänen onnistui kokeilla kulkua arkkitehtuuria opiskelleen äitinsä jalanjäljissä.

– Meillä oli puuhyyskä, koska talo oli vasta rakenteilla. Piirsin siitä kuvan ”Meidän vessa sivulta katsotuna”, olin kuusivuotias silloin. Äiti laittoi sen päiväkirjaan ja kirjoitti viereen, että Panun ensimmäinen arkkitehtoninen piirustus.

Näistä lähtökohdista – ja siitä, että hän on 80-luvulta lähtien käynyt viikoittain piirtämässä elävää mallia – huolimatta Kaila ei koe itseään kummoiseksi piirtäjäksi.

Vanhan kansan ammatti-ihmisten ja heidän kädenjälkiensä ihailu sen sijaan on kulkenut mukana Ruoveden pappilastakin saakka. Vaikka sumun keskeltä paljastuneen hiiltyneen empirepappilan tie tuli tuhopolton myötä päätökseen, kertoo Kaila oppineensa hirveän paljon rakennusta kunnostaneilta kirvesmiehiltä, muurareilta ja muilta kädentaitajilta.

– Sanotaan, että minkä kuulee, sen unohtaa. Minkä näkee, sen muistaa. Minkä tekee, sen tietää.

Kaila arvostaa rakentamisessa mestareita, jotka osaavat tehdä asiat itse. Hän on itse elänyt tästä esimerkkinä ja perehtynyt tekniikoihin sekä materiaaleihin niin perin pohjin, että on niistä tunnetusti kirjojakin kirjoittanut.

Kaila kirjoittaa parhaillaan jatko-osaa menestyksekkäälle Talotohtori-teokselleen. Talotohtorin titteliä Kaila ei saa enää karistettua, ja tuskin haluaisikaan, onhan se hänen omaa käsialaansa.

– Sen minä keksin siihen (kirjaan) itse. Sitä vastustettiin, että ei tuollaista, Kaila toteaa.

Vanhojen rakennusten restauroinnin ammattilaisena Kaila liputtaa perinteisten tekniikoiden ja raaka-aineiden puolesta.

– Nyt on menossa siihen suuntaan, että siinä ei ihminen itse pysty tekemään mitään.

Kaila viittaa uudiskohteisiin, joita hän kutsuu ruotsinkielisesti nimellä ohus, epätalo. Kun ihminen ei voi enää itse korjata, tulee taloista kertakäyttöisiä. Teknologia ei ole kuitenkaan läpeensä paha asia.

Kaila kuvailee itseään restauroiduksi mieheksi. Aivan niin kuin kunnostetut rakennukset hyötyvät nykyteknologiasta, ovat modernit keksinnöt parantaneet Kailan elämänlaatua. Ääniaaltoja tahdittaa kuulokoje ja sydänkäyriä tahdistin.

– Tätä suosittelen kyllä kaikille. Jos alkaa väsähtää, niin tästä saa väännettyä lisää virtaa ja taas jaksaa.