Kirjoittaja on oululainen
arkkitehti ja kriitikko
Lintulassa asuu paljon eläkeläisiä. Monessa suuressakin kerrostalossa näyttää olevan vain muutamia lapsia. Tilanne oli aivan toinen, kun uusi asuinalue aikoinaan täyttyi nuorista perheistä.
Kertooko lintulalaisten vanheneminen paikkauskollisuudesta? 1960-luvun lopulla Lintulaan muuttaneet ovat nykyään eläkeiässä. He lienevät viihtyneen niin hyvin, ettei ole syntynyt tarvetta muuttaa pois.
Vai olisiko sittenkin niin, ettei alue houkuta lapsiperheitä? Sitä ei ole helppo uskoa, sillä niin monien lapsiin liittyvien asioiden kannalta likietuinen paikka Lintula on. Rauhallisen ja turvallisen oloisen lähiön kupeesta löytyy niin leikkimetsä kuin pelikentätkin.
Lapsien vähyyttä ihmettelevälle lisäpohdintaa aiheuttaa se, että Lintulassa toimii peräti kaksi päiväkotia.
Pienoiskokoinen lähiö, jossa valkeat talot sijoittuvat mäntymetsään, sellainen Lintula on. Yhden tielenkin ympärille rakentuva kokonaisuus on selkeä ja helposti hahmottuva. Lapsikin löytää. Enää ei ole baaria, ei postia. Kaupat, joita joskus oli kaksikin, ovat lopettaneet aikoja sitten. Kauppakiinteistökin sai lähteä ja tilalle tuli asuinkerrostalo. Tuhannen asukkaan lähiöstä ei taida edes odottaa löytävänsä monia palveluita.
Lintula kertoo 1960- ja 1970-luvun betonielementtirakentamisen tarinaa. Aluerakentamisena yhtä aikaa tehdyt talot myös vanhenevat samaa tahtia. Putkiremontit ovat tulossa. Lämpöäkin taitaa vuotaa, kun yhden talon betonipäätyä paraikaa kuorrutetaan vuorivillalla.
Kuten niin monet lähiöt, myös Lintula on esimerkki siitä, ettei modernia arkkitehtuuria ei tehty kestämään, eikä ikävä kyllä edes helposti korjattavaksi.
TIMO JOKELAINEN