Jokainen joutuu joskus vastaamaan kysymyksiin, millaista on Suomessa.
Onko totta, että lapset otetaan pois jos puhuu venäjää? Vastaavasti suomalaiset kysyvät, millaista onkaan siellä, missä olet töissä. Onko totta, ettei saunassanne ole vesikallistuksia?
Jokainen nykymaailmassa saa välillä toimia kulttuuritulkin tehtävässä. Jos ihan ammattina on kulttuurivaihto ja maakuvaviestintä, kysymyksiä riittää.
On tärkeää kerätä tietoa ja havaintoja mahdollisimman eri tahoilta. Tärkeintä ei ole omien viestien hiominen, vaan selvillä olo siitä mitä ympärillä tapahtuu nyt ja seuraavaksi.
Tarvitaan yhteistyötä kotona ja kohdemaassa erilaisten mielipidevaikuttajien kanssa. Heidän näkemyksistään ja kokemuksistaan kumpuava todistus on ratkaiseva.
Suomi sijoittui hiljan maiden mainetta mittaavassa Country RepTrak -tutkimuksessa kahdeksannelle sijalle. Kehuja tuli yhteiskunnan toimivuudesta ja koulutuksesta, luonnosta, arktisuudesta ja korkeasta teknologiasta. Työvoima on luotettavaa.
Sen sijaan viihtyisyydestä ei Suomelle ropissut pisteitä.
On luonnollista , että julkistoimijoiden Team Finland –verkosto perustaa maakuvatyönsä kolmen kärkiteeman varaan: puhtauden, designin ja osaamisen. Cleantech, arjen ja terveyden palvelut, koulutusvienti – niiden mahdollisuuksiin on helppo uskoa myös Venäjällä.
Kuitenkin lisäksi on otettava todesta, että venäläiset matkustavat, menevät naimisiin, kasvattavat lapsia, opiskelevat ja työskentelevät Suomessa.
He sijoittavat suomalaisiin kiinteistöihin ja yrityksiin, jotka ovat kaupan, kysymättä meiltä sen enempää kärkiteemoistamme.
Väitän, että viestien kohtaamattomuus liittyy epäviihtyisyyteen.
Suomalaisten ei tarvitse selostaa toisilleen, mitä tarkoittaa kielikuva lastusta lainehilla ja tarttumisesta kirveeseen. Sen ratkaisukeskeisyyden hallitsemme. Viihtyisyyden luominen on monimutkaisempaa. Se vaatii pitkäjännitteisyyttä ja itsensä likoon laittamista.
Yhteispelin, voitontahtoa ja henkeä nostattavan yhdessäolon luomisessa olemme valovuoden päässä ruotsalaisista. Sen uskaltaa sanoa ja kirjoittaa urheiluselostaja.
Tyypillisempää meille on kantelu, osaoptimointi, pienesti ajattelu, tiedon panttaaminen ja yksin nyhrääminen. Paitsi tietenkin heinäkuussa: silloin olemme parhaimmillamme, sillä tiedämme että kesän hetki on juuri nyt.
Olen töissä Suomi-talossa Pietarissa. Rakennusvuosi on 1847, historiaan mahtuu suomalaisen kansansivistyksen ja itsenäistymishengen synty. Nyt salossa liehuvat Suomen ja EU:n liput.
Pietarissa ei ole toista vastaavaa suomalaiskeskittymää, jonka tehtävänä on välittää tietoa Suomesta ja jonka ovet ovat avoinna kohtaamisille.
Seinän paksuus on toista metriä. Rakennuksen perustus ei horju satoihin vuosiin.
Henkiset edellytykset ovat vaakakupissa. Poru Suomi-talon korjauskustannuksista (16.7. kansanedustaja Arja Juvosen , (ps.), laatima kirjallinen kysymys hallitukselle) ylittää keskustelun Suomi-talon konseptista avoimena suomalais-venäläis-pietarilaisena foorumina ja uusien menestystarinoiden hautomona. Yhteisen viihtyisyyden luojana.
Puitteet ovat parasta mitä Pietarissa on tarjolla, mutta viihtyisyys on kiinni meistä ihmisistä.
Suomi-taloa pitäisi kehittää korkean profiilin kansallisena hankkeena, josta olemme ylpeitä ja jota tarvitsemme. Yhteispeli, tiedon ja kokemusten jakaminen ovat tärkeä valtti muuttuvissa ja haastavissa olosuhteissa.
Pieni ei ole kaunista Venäjällä. Tarvitaan kasvoja, sitoutunutta läsnäoloa ja julkisten toimijoiden uskottavuutta yksityisten toimijoiden rinnalla.
Pietarin kaupunginhallinto tuki Suomi-talon peruskorjausta aikanaan sillä oletuksella, että talo vaikuttaisi yhteiskunnallisiin ja kulttuurisuhteisiin myönteisesti. Myös Suomessa on ajateltava kauas. Tiedon, taidon ja ymmärryksen tarve Venäjä-suhteissa ei vähene vaan päinvastoin.
Kirjoittaja on Suomen Pietarin-instituutin johtaja.
Kolumni