”Hallitus on vankka
kätyrlauma sankka
se kauhuntuskaa levittää
yli onnettoman maan.”
Punakaartilaisten marssi kaikuu Sipilän hallituksen puuhasteluja punnitessa. Kauhuntuska kilpistyy SSS-hallituksen oikeistolaiseen talouspolitiikkaan.
Oikeistolainen politiikka tarkoittaa tilan raivaamista markkinoille, vapaalle kilpailulle. Uskotellaan, että talousongelmat ja ihmisten elämisen puutteet ratkaistaan yksityisten yritysten kilpailun avulla.
Sen vastakohtana on valtion ja kuntien roolia yhteiskunnan perusasioiden järjestämisessä korostava vasemmistolainen politiikka. Lähtökohdiltaan se kiteytyy ihmettelyyn, miten jokin palvelu voi olla järkevämmin ja edullisemmin järjestettävissä voittoa tavoittelevien markkinavoimien kuin voittoa tavoittelemattoman julkisen sektorin tekemänä.
Vaikka kuinka puolueiden sanotaan lähentyneen toisiaan, jako oikeistoon ja vasemmistoon putkahtaa pintaan ajoittain. Nyt aikaisempaa selvemmin. Jako on kuin takaraivoon iskostunut tapa hahmottaa sitä, miten asioita pitäisi hoitaa.
Yksi oikeistolaisen politiikan keskeisistä maalitauluista on verotus; varsinkin progressiivinen verotus, jolla pyritään tasaamaan rikkaiden ja köyhien välisiä eroja.
Kun hyvinvointi jätetään markkinoiden armoille, verotusta ei tarvita juuri muuhun kuin väkivaltakoneiston, sotavoimien ja poliisin ylläpitoon. Tämän ajattelutavan mukaan muut tarpeet hoituvat kysynnän ja tarjonnan kohdatessa.
Jos kaikille kansalaisille halutaan turvata mahdollisimman yhtäläinen elämisen ja elämässä etenemisen perustaso, mihin niin sanottu hyvinvointivaltio pyrkii, tarvitaan verotuloja.
Sipilän hallituksen julkisiin palveluihin kohdistuva leikkauspolitiikka on osuva esimerkki oikeistolaisesta ajattelusta. Kirves iskee kovimmalla voimalla pienituloisiin, viimeksi työttömiin, sekä valtion ja kuntien palveluksessa oleviin, joista suurin osa on pieni- tai keskituloisia.
Yritykset on jätetty rauhaan. Edes yritystukiin, joita oikeistopuolueissakin pidetään tehottomina ja kilpailua vääristävinä, ei kajota. Sen sijaan yrityksiä tuetaan erilaisin helpotuksin vakuuttamalla talouden nousun vaativan tätä.
Hallituksen normienpurkutalkoot, niin järkeen käyvältä kuin ne kuulostavatkin, on osa yritystä heikentää valtion ja kuntien toimintaa.
Toki normeissa on paljon sulaa byrokraattista hulluutta, mutta monen säädöksen takana on pyrkimys taata ihmisille edes minimitason turva. Tällöin normit suojaavat heikoimmassa asemassa olevia.
Esimerkki tästä on hallituksen kaavailut höllentää vanhustenhuollon hoitajamitoitusta.
Kauan on tiedetty, että vanhusten hoitajia on liian vähän. Kun heitä edelleen karsitaan, murennetaan yhtä hyvinvointivaltion tärkeimpiin peruspalveluihin kuuluvaa tehtävää. Tähtäimessä on vaikea nähdä muuta kuin yritys raivata lisää tilaa yksityisille bisneksille vanhustenhuoltoon.
Voi tietysti kysyä, olisiko politiikka erilaista vasemmiston ollessa hallituksessa. Ei välttämättä, jos muistellaan parin vuosikymmenen takaisia Paavo Lipposen (sd.) hallituksen aikoja. Lipponen kuritti köyhää kansaa jopa kovemmin kuin Sipilä.
Ammattiyhdistysliikkeen päälle ei sentään soviteltu pakkopaitaa.
Lipponen älysi panna paukkuja koulutukseen, josta oikeisto on perinteisesti kantanut huolta ainakin juhlapuheissa. Se poiki. Sen sijaan Sipilän sivistyshallitus pyyhkii koulutuksella pöytää. Näin roolit saattavat vaihtua.