Kun elokuun viimeinen sunnuntai kääntyy iltaan, esteet on pakattu konttiin ja kisakansliana palveleva vaaleanvihreä mökki pantu lukkoon, tunne on joka vuosi sama. Ei varmasti enää kertaakaan.
Vaan mieli muuttuu äkkiä. Seuraavaksi sitä jo huomaa pohtivansa parannuksia seuraavaksi kesäksi, Kalle Autio hymähtää.
Sitten on sellaisia hetkiä kuin viime keskiviikkoiltana. Sahat lauloivat ja vasarat paukkuivat, iso porukka teki yhdessä. Tuli hyvä mieli, Satu Myllykangas hymyilee.
Kaksikko istuu kahvipöydässä Kalajoen Hiekkasärkkien raviradalla, seuraa radanrakennusta ja pohtii, millä eväillä Rannikon Ratsastajat puhaltaa hengen kisoihinsa kesä toisensa jälkeen - talkoohenki kun on katoava luonnonvara urheiluseuroissa pitkin maata, lajissa kuin lajissa. Kenttä kuhisee järjestyksessään kolmansiatoista kansallisia Hyppää venetsialaisiin -kilpailuja. Tulijoita riittää vuosi vuodelta enemmän. Huvilakauden 2009 päättäjäisissä Kalajoella startattiin jo 550 kertaa.
Koska Oulun Pokaali jäi kuluneena kesänä hyppäämättä, Myllykankaalla ja Autiolla on näpeissään Pohjois-Suomen suurimmat esteratsastuskilpailut.
"Tietysti joskus tuntuu, että sitä talkoohenkeä saa yrittää kaivaa vaikka kuinka, ja aina se on vain minä ja pari muuta", kilpailunjohtaja ja seuran puheenjohtaja Myllykangas hymähtää.
"Mutta aina sitä kuitenkin löytyy. Meillä on pieni, kymmenkunta henkeä käsittävä ydinporukka, ja kisojen aikaan viitisenkymmentä vapaaehtoista."
Talkoolaisten pääasiallinen palkka on hyvä mieli.
"Viime vuonna meillä oli ensimmäisen kerran käytössä talkoopassi, ja teimme bussimatkan Tallinna Horse Showhun. Mahtava reissu", Myllykangas kehuu.
"Tänä vuonna Tallinnan kisa peruttiin, mutta ensi vuonna mennään taas."
Jatkumokin on turvattu, Myllykangas sanoo. Alusta saakka tiiviisti yhdessä pysyneeseen ydinporukkaan on saatu muutamia uusia, nuorempia jäseniä.
Hyppää venetsialaisiin -viikonlopulla on oikeastaan kaksi isää, joista toinen on pitkän linjan kalajokinen hevosmies Kalle Autio.
"Kellolaisen Kauppisen Jarin kanssa istuttiin alas ja mietittiin, miten saadaan tänne kunnon kisat. Ajankohdan piti olla oikea, ja venetsialaisista saatiin jatkuvuus ja nimi", Autio kertaa.
Alussa oli vain jatkuvasti jyrättävä hiekkapohja ja 300-400 starttia. Kisat ovat olleet alusta asti kolmipäiväiset, ja uusille tulijoille muistetaan aina kertoa lauantai-illan venetsialaisriennoista ja merenrannan ilotulituksesta. Perjantaina vietetään iltaa kisaporukan kesken.
Parinkymmenen tuhannen euron budjetista on tavannut jäädä vähän käteenkin, ja rahat on käytetty tapahtuman kehittämiseen. On rakennettu mökkiä, tuomaritornia ja katsomoa, parannettu estekalustoa, ostettu juhlatelttaa ja sähkökeskusta.
"Ettei tarvitse aina aloittaa miettimällä, mistä saadaan mitäkin lainaan", Myllykangas sanoo.
Paikalliset yritykset ovat mukana tukemassa vuodesta toiseen.
"Ainakin luokat on saatu myytyä", Myllykangas sanoo.
Kun kisat täyttivät pyöreitä vuonna 2006, kehiteltiin RanRat Tonni. Tuhannen euron pääpalkinto on kova sana, kun tyypillinen palkintosumma 110-senttisestä luokasta on Pohjois-Suomessa 45 euron tienoilla.
Ratsastusseurojen toiminta ja jäsenet pyörivät yleensä ratsastuskoulujen ympärillä. Sen sijaan ranrattilaiset - kuten Rannikon Ratsastajat itseään kutsuvat - ovat hajallaan pitkin rannikkoa Himangalta Ouluun ulottuvalla suikaleella.
"Kalajoella on pieni ratsastustalli, mutta moni jäsen on hevosenomistaja pieneltä yksityistallilta", Myllykangas selittää.
Jäseniä on noin 140.
"Moni kaukana asuva pahoittelee, ettei pääse talkoilemaan yhtä paljon muut, mutta ei se ole niin vaarallista. Jokainen tekee sen, minkä pystyy."
Venetsialaisviikonvaihteen kisaajat tulevat Kalajoelle pohjoisesta Rovaniemeä myöten, mutta myös Kuopion suunnalta ja Etelä-Pohjanmaalta.
Tänä vuonna osallistujamäärässä näkyy se, ettei Oulun Pokaalia järjestetty.
"Tänne ovat lähteneet nyt helpommin ne, jotka olisivat hypänneet Pokaalin B-areenalla", Myllykangas uskoo.