Kirjoittaja on Oulun yliopiston
kirjallisuuden professori.
Itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan merkeissä on avattu koululaisille kaksikin kirjoituskilpailua: "Tali-Ihantala 1944. Ääniä sodasta" ja "Meri ja me". Kirjoittaminen kiinnostaa nykyisin, samoin sota.
Tali-Ihantala-aiheen taustalla on Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen tuleva elokuva kesän 1944 torjuntataisteluista. Kilpailutehtävät ohjaavat eläytymään sotaan - "Kuvittele olevasi sotilas" - ja pohtimaan, miten ihmeessä suomalaiset kykenivät pysäyttämään kolme kertaa suuremmat neuvostojoukot.
Nuoret lukevat nykyään Sven Hasselin väkivaltaisia sotajuttuja, Tuntematonta sotilasta näytellään kesät ja talvet, tänä syksynä Kansallisteatterissakin Kristian Smedsin ohjaamana. Ja Mannerheimista tulee näytelmä Helsingin Ruotsalaiseen teatteriin.
Ei niin, ettei olisi hyväksi hoksauttaa muuallakin soditun kuin Omaha Beachilla ja ettei jatkosotakin ansaitsisi hipun sitä kunnian kultatomua, joka on ollut varattuna talvisodan thermopylaille.
Itsenäisyytemme sitominen Tali-Ihantalaan, niin kuin kilpailujulisteessa tapahtuu, antaa kuitenkin tilaa vain miehille ja varsin militantille historianäkemykselle, vaikka kilpailutehtävissä toki viitataan myös kotirintaman kokemuksiin. Itsenäisyys voi mennä muuallakin kuin sodassa, kuten tiedämme.
Benedict Andersonin klassinen tutkimus Kuvitellut yhteisöt (1983), joka ilmestyi juuri suomeksi, korostaa sitä tunnemahtia, joka kansallisuudella on. Se ei ole älystä vaan sydämestä.
Samaa mahtia on sodassa. Kesäilta Raatteen tiellä saa vakuuttuneeksi jonkin pyhän ja yhteisen henkäyksestä. Kivilohkare jokaista kaatunutta kohden, omaa ja vierasta, ja tuulessa soivat kellot hiljentävät vaistomaisesti. Ei 60- ja 70-luvun vasemmistokuohussakaan irvitty talvisotaa eikä sankarihautoja.
60- ja 70-lukuja pidetään vuosikymmeninä, jolloin osa suomalaisia odotti neukkuja syli auki, osa vapisi, että jonakin päivänä ne massat mölyävät uraataan Mannerheimintiellä. Sergei Medvedev onkin sanonut Venäjää Suomen alitajunnaksi. Itäisen ja läntisen sekoitus, jota suomalaiseksi kutsutaan, torjuu muukalaisiin omia salamutiaan. Jyri Häkämies on viimeksi osoittanut, kuinka vaikeaa Venäjään on suhtautua asiallisesti.
Kristian Smeds toivoo, että hänen Tuntemattomansa avaisi juuri tabuihin verhottua Suomen ja Venäjän naapuruutta. Ja sotaa: "Kun naisten biologinen kello vaatii lapsia, miehillä se tikittää sotaa."
Psykoanalyyttisesti ajatellen kauhistavinta siinä, että venäläiset ostavat Suomesta nykyään maata, on se, että kyse on juuri maasta, jostain ikuisesti pyhästä ja luovuttamattomasta.
Tali-Ihantalan kautta on työstettävä toistakin kansallisesti traumaattista suhdetta: saksalaisia. Aivan riippumatta siitä, mitä saksalaisista paljastui sodan jälkeen, on myönnettävä, että heidän apunsa oli ratkaiseva kesällä 1944.
Andersonin tunnetun teesin mukaan kansakunta ei ole olemassa itsestään vaan se tehdään. Joukkotiedotuksen, lehtien ja kirjallisuuden avulla luodaan kuvitteellinen yhteisyys, jonka puolesta elää ja kuolla. Meillä talkoisiin osallistui myös kansakoululaitos, joka iskosti meihin, miten ollaan siisti ja suomalainen.
Meri ja me -kilpailuaihe linkittyy 1800-luvun kansalliseen keskusteluun siitä, merikö vai sisäjärvi on suomalaista. Jos Snellman olisi voittanut, perisuomalaisia olisivat tarmokkaat merenranta-asukit eivätkä verkkaiset ja melankoliset sisäjärveläiset. Suomalaisuuden mielikuva sidottiin kuitenkin sisäjärviin.
Perustava kansallisuustyö tehtiin meillä Venäjän alaisuudessa. Takavuosikymmenien aikana opimme ajattelemaan, että tämä autonomian aika oli meille eduksi ja onneksi ja Venäjä oli pitkämielinen isäntä. Kun nyt on alettu miettiä, miten juhlia vuoden 1809 muistoa, juhlitaan nimenomaan tsaristista Venäjää, ei Neuvostoliitto-nimistä kiusallista välivaihetta.
Kiusallinen oli vuosien 1808-1809 sotakin, jossa kansa taisteli pohjoisessa tosissaan samaan aikaan kun herrat jo kilistivät etelässä miehittäjän kanssa. Runeberg laati siitä kaikesta sankarirunoelman, joka kelpasi niin suomalaisille kuin venäläisille.
Ei sen puoleen: ei sotakuvauksen ole koskaan tarkoituskaan olla realistinen. Äskettäin uudelleen esitetyssä Rukajärven tiessäkin todellisinta eivät olleet kovin perinnäisesti kuvatut taistelut vaan loppu, jossa kaksi henkiin säästynyttä ihmislasta itki sitä, ettei ehjää enää tule.
Ruotsi muuten näkyy juhlinnallaan haluavan muistuttaa vuotta 1809 edeltäneen yhteisen historiamme pituudesta ja sen jälkeenkin jatkuneen kehityksen samansuuntaisuudesta. Seuraavan alusmaansa Norjan Ruotsi menetti sitten 1900-luvun alussa.
Andersonin mukaan nationalismi korvasi uskonnon, siitä tuli uusi uskonto. Viimeistään World Trade Center on kuitenkin osoittanut, ettei asia ole ihan yksinkertainen vaan että kansa, rotu, uskonto ja tunteet, ylhäältä annettu nationalismi ja kotoinen traditio solmiutuvat eri tavoin toisiinsa.
Miettikäämme oman 90-vuotispäivämme lähestyessä, missä nykyisin on isänmaallisuutemme koti: Tali-Ihantalan muistossa, suomenhevosen muistossa vai Tero Pitkämäen mitalissa, joka symboloi urheilumenneisyyttämme?
Nykyaikainen kansallisuusaate lähti vaurastuvasta keskiluokasta, ja siihen kirjoitettiin alusta alkaen jatkuvan kehityksen ajatus. Entäs nyt, kun meillä keskipolvi on köyhempi kuin omat vanhempansa, niin kuin todetaan Jarkko Tontin romaaniuutuudessa Luokkakokous?