Tästä tulee ylivoimaisesti kovin ampumahiihtäjien leiripäivistä Virpiniemessä. Jarkko Kauppinen, Vieremän mies, on varovainen.
"On kyllä varmasti seikkailu. Tämä on kaikille kolmelle ensimmäinen seikkailukisa, ja lajit ovat outoja."
Veli-Matti Niskasella on toisenlaiset suunnitelmat.
"Alusta lähtien täysillä", hän höröttää. Haukiputaalainen huoltaja on kotikentällään. Virpiniemen kankaita on sahattu edestakaisin vuodesta 1971.
Joukkue asettelee tavaroitaan karsinaansa liikuntaopiston kentällä. Tässä on käytävä vaihtamassa välineet tehtävien välillä, puraisemassa energiapatukkaa ja täyttämässä urheilujuomapullot kanisterista. Ensimmäisellä osuudella tarvittavat rullaluistimet kaivetaan kasseista esiin. Parin karsinan päässä karjutaan voitontahtoa.
"Me ei ruveta uhoamaan", sanoo Jouni Kinnunen, Joensuussa asuva entinen oululainen, tutuissa maisemissa hänkin.
Liikuntaopiston rehtori Toni Roponen lähettää kilpasarjat matkaan kello 9.36.
Pojatlonin pojat vaihtavat lenkkareita rullaluistimiin siinä, missä soratie vaihtuu asfaltiksi kohti Kelloa lähdettäessä. Takana on ensimmäinen kilometri maastojuoksua.
Kinnusen syke on 152.
"Pikkaisen ravakkaa näin pitkäksi siivuksi", mies huohottaa.
Vesi-Jatulin kellarissa haisee hiki. Hujauksessa taittunut rullaluistelumatka Virpiniemestä ei paina jäsenissä.
"Eihän tuo ole paha hiihtomiehille", Kauppinen väittää ja virittää otsalamppuun valoa. Joukkue sukeltaa pimeään kellariin suunnistamaan edelle ehtineiden jäljessä.
"Vain ovenripoihin saa koskea", ratamestari Heikki Grekelä huikkaa perään.
Tämä ei selvästikään ole ampumahiihtäjien laji. Pojatlon Adventuresilla vierähtää kellarissa aimo tovi.
"Oltiin aivan umpitunnelissa", Kauppinen virnistää maan pinnalle selvittyään.
Kaikilla on likomärät sukat ja rapaa takamuksissa. Haukiputaalla on seitsemän astetta lämmintä ja sataa vettä.
Kellon koulun pihalle kurvaa hengästyneitä luistelijoita. Vauhti on hurja.
"Mutta ei tämä ole vielä kisamättöä", Niskanen väittää. "Minähän tässä olen riippana." Mies on tehnyt kuperkeikan yhtä rastia leimatessaan.
Joukkue kaivaa lenkkareita repusta ja silmäilee kunnioittaen peräkärryyn kasattuja intiaanikanootteja. Edellä menneet ovat juuri kipanneet omansa hyiseen veteen, Kalimenojalta kuuluu.
"Se on muuten semmoinen homma, että kanoottia ei kaadeta", Kinnunen kalpenee.
"Mikähän näistä on semmoinen vakaa?"
Miehet juoksuttavat kanootin rantaan. Kevätkiireinen Kalimenoja kuljettaa joukkueen vauhdilla kohti rantapenkan pajukkoa.
"Wou!" huutaa keulaan pistetty Kinnunen.
Kiviniemen kalasatamassa sade yltyy ja meri on epäystävällisen harmaa. Missä ne viipyvät? Onko kanootti kipannut?
Ei epäilystäkään: tämä on Pojatlon Adventuresin heikoin laji. Lopulta kanootti rantautuu aallonmurtajalle ja Niskanen juoksee leimaamaan rastin.
"Tuli ehkä vähän ylimatkaa mutkitellessa", Kauppinen ja Kinnunen laskevat. Housutkin olisi voinut pukea trikoiden päälle, merellä on kylmä.
"Ollaanko viimeisiä?" kuuluu kohti Virpiniemen uimarantaa vaappuen etääntyvästä kanootista. No ei nyt sentään.
"Jeeee!"
Jouni Kinnunen istuu varvikossa Virpiniemen hyppyrimäen juurella läpeensä tympiintyneenä. Jos hän olisi saanut päättää, leikki olisi heitetty kesken sillä hetkellä, kun kanootti vajosi pohjaan.
"300 metriä ennen uimarantaa. Olin aivan saletti, ettei jatketa enää metriäkään. Jätkät eivät suostuneet luovuttamaan", hän puuskahtaa.
Sitten alkaa jo vähän naurattaa. Onneton melontataito ei riittänyt.
"Kanootti hörppi koko ajan lisää vettä. Perä vajosi alemmas ja alemmas, ja lopulta se upposi. Oltiin kaulaa myöten jorpakossa", joukkue höröttää yhteen ääneen.
Sinnikot hinasivat kanootin rantaan ja kävivät vaihtamassa kuivaa ylle. Hyppyrissä Niskanen kiipeää tukiristikkoa pitkin ylös ja Kauppinen loikkii portaat leimaamaan rastin.
Pojatlon on 37 minuuttia perässä johtavaa joukkuetta. Nyt pitää hakea huoltokarsinasta maastopyörät alle. Taktiikka on muuttunut.
"Selvitä hengissä maaliin. Ei kai tässä enää muuta", Niskanen huutaa suunnatessaan pyörän nokan kohti Ervastinrantaa. Vesisade on vihdoin lakannut.
30 kilometrin maastopyöräily on mukavaa, väittää Kauppinen, kun kolmikko on palannut Virpiniemeen. Mutta kyllä nyt alkaa tuntua, on pakko myöntää.
"No huhhuh", huutaa Kinnunen. Miehen sääressä on "tarpeetonta kipua".
Rastilla on tehtävänä valokuvasuunnistus. Tässä on paikkakunnan pojasta hyötyä. Niskanen hoksaa äkkiä, mitkä palaset liikuntaopistoa kuvissa esiintyvät. Piiloista löytyy neljä kirjainta, joista pitää muodostaa sana.
"P-Y-R-Y", Pojatlon tavaa kuorossa ja pääsee viemään pyörät pilttuuseen. Nyt suunnistamaan.
Vesisade uhkaa yllättää sankarit jo toistamiseen. Virpiniemessä ripsii jo, kun kolmikko ilmestyy metsästä.
"Suunnistus meni kuin telkkä pönttöön", Niskanen väittää. Ohjelmassa on vihdoin ampumahiihtäjien laji: yhdeksän hernettä, kolme osumaa puhallusputkella lautasen kokoisiin maalitauluihin tai muuten ropisee sakkoja.
Kinnunen nojaa seinään ja puhaltaa, Kauppinen lataa herneitä suuhunsa. Lopputulos: kaksi sakkokierrosta rakennusten ympäri.
Maalissa Pojatlon Adventures on kahdeksas, tunti 48 minuuttia voittajajoukkueen perässä. Ajassa 7.23,08 on selvinnyt, että seikkailu-urheilu ei saanut uutta ystävää ainakaan Jouni Kinnusesta. Aivan liikaa outoja lajeja.
"Mutta henkinen kantti kasvoi", Jarkko Kauppinen uskoo.
Veli-Matti Niskasenkaan usko ei loppunut. Tämä oli hyvä harjoitus Tukholman maratonille kolmen viikon päähän.
Hanna Kuusiluoto, teksti
Eljas Sallmén, kuvat