Kirjoittaja nautti yhteiskunnan tarjoamasta varhaiskasvatuksesta Hollihaan lastentarhassa vuosina 1976-1979.
Ensimmäisenä palaa mieleen haju. Kumisaappaiden ja kurahaalarien, puuron ja jonkun vatkulin haju. Sitten tekisi mieli leperrellä, että "onpa kaikki paljon pienempää kuin ennen". Kumma kyllä ei ole. Kaikki vaikuttaa aivan samankokoiselta kuin vuonna 1976.
"Tilat ovat aika pitkälle samassa asussa kuin pari vuosikymmentä sitten. Remonttia on tehty vanhaa säästäen ja paljon esimerkiksi alkuperäisiä kalusteita on säilytetty", kertoo lastentarhanopettaja Helena Hautala, itsekin Hollihaan eskarilainen joidenkin vuosikymmenten takaa.
Vieras otetaan mukaan tarhan päivärutiineihin, jotka vaikuttavat olevan entisellään. Adventin kunniaksi koko päiväkoti kokoontuu yhteiseen laulutuokioon laulusaliin. Erona entiseen on, että väkeä on vähemmän ja lapset pienempiä. Tämä huomio pitää paikkansa, Hautala vahvistaa, ryhmiä on vähemmän ja lapset nuorempia.
Tätien lyhyt neuvonpito päättyy siihen, että Helena Hautala asettuu pianon ääreen ja Arja Stenius-Vuorio ottaa juontovastuun ja toivottaa kaikki tervetulleiksi yhteiseen adventtihetkeen. Tilanteessa on kiistatta samanlaista erityisyyden tuntua kuin ennenkin - joulun tunnelmavalot, tutut joulusävelmät ja yhdessäolo tuntuvat yhä edelleen värisyttävän juhlalliselta ja merkittävältä.
Pentuihin sen sijaan ei harras hetki tunnu tekevän kummoistakaan vaikutusta.
Kun lähdetään tonttu- ja karhunpoikaleikkiin, ei junioreita tarvitse houkutella. Metsää esittävät ravistuneet tötteröhatut näyttävät kestäneen verrattain hyvin 30-vuotisen leikkimisen. Helena-täti kilkuttaa pianoa melko sujuvasti, muttei tietenkään yhtä loistokkaasti kuin Inkeri-täti aikoinaan.
Hoosiannan ja Daavidin pojan riemusaaton sanoma ei tunnu alle 5-vuotiaille vielä avautuvan, ja aika harva osallistuu yhteislauluun. Äkkiä tajuaa, kuinka tuoreet aivot imevät tätäkin hoosiannaa kaikkien tulevien adventtihetkien tunnusmelodiaksi.
"Monikulttuuristen ryhmien takia uskonnollista opetusta ei anneta. Seurakuntaan kuuluville lapsille on pyhäkoulu kerran kuukaudessa, ja muille järjestetään silloin muuta toimintaa."
Jeesus on väistynyt myös ruokapöydästä: "Ruokailu aloitetaan yhteisellä uskonnottomalla hiljentymisellä", Hautala selvittää.
Jos on väki vähentynyt, myös vanhat osastot ovat vaihtaneet paikkaa. Sarat ovat nyt siellä missä Piipot ennen ja Piipot taas siellä missä ennen oli neuvola.
Nyt Piippojen ryhmä koostuu erityislapsista. Eipä olisi tullut kuuloonkaan 1970-luvulla, vaikkakin olisi ehkä ollut syytä. Pelkkä Nuottalan päiväkodin vierailevan ryhmän poika, jolla oli lievästi sanottuna psoriaattinen iho, riitti järkyttämään tasalaatuiseen lapisainekseen tottuneen mielen.
"Pyrimme olemaan mukana kaikissa mahdollisissa yhteisissä touhuissa, tietysti kunkin lapsen omien kykyjen mukaan. Ja tietenkin meillä on täällä myös omaa erityistä toimintaa", kertoo Piippojen lastentarhanopettaja Henna Leinonen ja esittelee ylpeänä vastavalmistunutta aistihuonetta, jossa lapsille luodaan elämyksiä äänillä, valoilla ja erilaisten materiaalien kosketuksella.
"Meillä on ihana työyhteisö, jossa voi toteuttaa uusia ideoita ja kaikki puhaltavat yhteen hiileen."
Aivan, päiväkoti on siis myös aikuisten työyhteisö. Tämänkin oivaltamiseksi piti varttua liki 40-vuotiaaksi.
Äkkipäätään tosin päiväkodin työntekijöiden homma vaikuttaa verrattain lelliltä: lapset eivät ilmeisestikään ole mitenkään erityisen ranttuja siitä miten asiat tehdään, ja muutenkin toiminta vaikuttaa aikuisen näkökulmasta aika leppoisalta. Osastoilla häärää monenlaista aikuista, ja kaikki näyttävät tekevän sujuvasti kaikkea.
"Työssä stressaa erityisesti meteli ja hälinä, jota ei oikein voi välttää, kun lapsia on paljon. Työajan ulkopuolella tuntuu tärkeältä, että saa itse rauhoittua", kertoo Hautala.
"Lastentarhanopettajan työ ei rajoitu myöskään pelkästään lasten kanssa olemiseen; paperitöitä riittää myös. Jokaiselle lapselle suunnitellaan esimerkiksi henkilökohtainen opetussuunnitelma."
Kovin henkilökohtaisia opetusmuistoja ei 70-luvulta juolahda mieleen, jos ei Tuula-tädin posliinieläimillä pitämiä satutuokioita oteta huomioon. Tosin niidenkin syvämietteisempi tarkoitus on jäänyt hämärän peittoon. Tasa-arvoisen tasapäistävä kohtelu toki valmisti hyvin edessä häämöttävää peruskoulu-uraa varten.
Keittiön haju on entisellään, samoin peltiastiat ja kärryt, joissa ruoka viedään osastoille. Aterioita ei enää valmisteta omassa keittiössä, vaan ne tulevat kaupungin keskuskeittiöstä. Ruokailutilanteissa ennen niin tärkeä apulaisen roolikin on lakkautettu:
"Nykyään lapset eivät enää osallistu pöytien kattamiseen ja ruuan tarjoiluun. Hygienia-asioissa ollaan niin tarkkoja", Hautala kertoo.
Niin, hygieniaahan ei varsinaisesti ollut keksittykään vielä 70-luvulla, mutta mieleen muistuu kyllä, että mitenkään mieltä ylentävää ei ollut natustaa jonkun sottapytyn voitelemaa näkkileipää tai räkäisin sormin rypytettyä karjalanpiirakkaa.
Laulusalin varastosta löytyy varsinainen aarreaitta: valtaisa määrä tuttuja roolivaatteita, soittimia ja muuta leikkirekvisiittaa on tallessa! Värikkäät satiinihameet eivät edelleenkään ole pelkkiä kangashutaleita, vaan prinsessojen ja keijukaisten vaatteita, joiden viehätys ei ole vuosien saatossa haihtunut piiruakaan.
Aivan kaikkia leikkivälineitä ei kuitenkaan ole säästetty: alakerran vesi- ja hiekkaleikkejä ei enää ole.
"1970-luvulla sellaisia opetusvälineitä pidettiin tärkeinä", Hautala hymähtää.
Kellarista löytyy myös entinen isojen osasto Juolat, joka nyt ammottaa tyhjyyttään:
"Ei tällaisiin tiloihin saa lapsia enää laittaa", Hautala kuittaa.
Vaikutelma on kiistatta sellimäinen, vaikka aiheesta ei mitään ankeita muistoja olekaan jäänyt.
Myös seinän takana olevaa satuhuonetta on entrattu myönteisempään suuntaan: entiset luolamaiset peikkoseinämaalaukset on korvattu raikkaammin värein ja valoisammin prinsessa-aihein.
Taannoin satuhuone toimi, paitsi diaesitysten ja jonkinlaisten opetustuokioiden tilana, ainakin yhden raivopäisen penikan vankilana, jonne pikku öykkäri laitettiin lukkojen taakse riehumaan.
"No sellaista ei kyllä nykyään saa tehdä. Tuskinpa se ihan luvallista oli silloinkaan", Hautala pohtii.
Kun on aamupäivä laulettu ja leikitty ja kello lähestyy puolta päivää, päiväuniporukkaa aletaan valmistella nukkumaan.
"Joku nukkuu, toinen ei. Pakko ei ole, mutta pyritään siihen, että rauhoitutaan vähäksi aikaa, luetaan satuja ja annetaan tilaisuus nukahtaa niille, jotka haluavat", Hautala selvittää.
Ennen oli pakko. Kokopäiväläiset menivät nukkumaan seinästä laskettaviin kerrossänkyihin - ja jäivät nukkumaan... ties kuinka pitkäksi ajaksi. Puolipäiväläisen pelasti päiväunipainajaiselta äiti, joka tuli yhdeltä hakemaan.
Päiväkodin käytävillä hiljenee. Naulakossa retkottavat Miron toppahaalarit ja vieressä Aadan kumisaappaat. Ne ovat ehkä kirkasvärisemmät ja älykkäämpää materiaalia kuin Sarin tai Juhan kamppeet aikoinaan - mutta seinällä vipeltävä Edithin taiteilema pääjalkainen tai Niklaksen sormiväreillä söhräämä pupujussi talvimaisemassa voisivat olla Mikan tai Päivinkin tekeleitä.
Vanhan tarhalaisen ajatus kiertyy ajan kulkuun kuin joululaulun tontulla: kolme vuosikymmentä sinne tänne, jotkut asiat eivät muutu miksikään. Ja hyvä niin.