Kahvi hulahti väärään kurkkuun. Kuulinko oikein? "Marjaan!"
"Niin! Nythän on vielä lupsakoita kelejä: aurinko lämmittää, sääsket eivät juuri haittaa ja punaposkisia puolukoita on mättäät pullollaan", maalaili ystäväni Liisa.
"Joo: satanut melkein joka päivä, pikkuitikoita ilma mustana ja puolukoitakin saa etsimällä etsiä. Ethän sinä ole käynyt marjassa miesmuistiin. Mistä tämä hurahdus?"
"Nyt on aika."
Liisa kertoi havahtuneensa "kolkkeeseen" kun hän luki lehdistä, että vain pieni osa kallisarvoisista marjoista pääsee poimijoiden astioihin. Sinne ne mätänevät metsiin - vitamiinit, kuidut, flavonoidit sun muut arvokkaat aineet. Pistellään niitä sitten pillereinä poskeen talven mittaan.
Marjojen poimijoista uhkaa tällä menolla tulla "katoava kansanperinnettä". Nuorelle polvelle metsässä liikkuminen on outoa, samoin tietous marjastamisesta. On helpompaa ajaa autolla torille ja ostaa valmiiksi perkatut marjat.
"Kuka sitten poimii torille marjat, kun nykyisellä poimijaporukalla ei enää jalka nouse eikä selkä taivu?" askarrutti Liisaa.
"Ulkomaalaiset?"
Että mikäkö oli Liisan kuulema "kolke"? Omatuntopa tietenkin.
Meillä oli molemmilla runsaasti muistoja lapsuuden marjamatkoista. Päällimmäisenä oli, että marjaan oli aina pakko lähteä. Jos eivät aikuiset joutaneet, mentiin lapsijoukolla. Reissun kohokohta oli kun istahdettiin mättäälle, avattiin voipaperikäärö ja otettiin esiin jo räytyneet berliinimakkaravoileivät. Makeisiin suihin upposivat. Ei haitannut, vaikka maito oli pullossa jälleen lypsylämmintä. Sääskitököttejä ei ollut, koivun oksilla hätyyteltiin kiusankappaleita.
Silloin oli mukavaa, kun kiire ei poltellut aikuisia pois metsästä. Reissuun tuli retken maku. Valitettavasti sellaista oli liian harvoin.
Kymmenkesäisenä Liisa päätti, että pakkomarjastaminen sai loppua. Mielikuvitusrikkaana hän keräsi papanoita mustikoiden joukkoon. Äidille hän nyyhki, ettei ollut oikein nähnyt. Eihän äiti moista uskonut, mutta antoi Liisalle luvan jäädä kotihommiin.
Marjastuksesta jäi Liisalle kuitenkin sellainen maku, että kun kukaan ei enää ollut pakottamassa, alkoivat marjareissut aikuisiässä vähentymisestään vähentyä ja askel suuntautua torille. Vaikka eiväthän torilta "poimitut" vetäneet vertoja itse poimituille.
Niin jäivät marjareissut omien lastenkin kanssa lähes olemattomiin.
Nyt Liisa kaavaili tekevänsä lastenlasten kanssa metsäretkiä ja siinä sivussa poimittaisiin marjojakin. Lasten ehdoilla. Ehkä he oppisivat pitämään marjastamista luonnollisena osana elämää ja myös nauttimaan siitä.
Entä toteutuiko meillä marjamatka? Tottahan toki.
Kahvi ja voileivät maistuivat. Keuhkot olivat ihmeissään raikkaan ilman määrästä. Housujen takamus odotti pikaista pääsyä pesukoneeseen, sillä lähes ainoat puolukat tuntuivat olleen juuri niissä mättäissä, joiden päälle pyllähdimme pitkän talsimisen jälkeen. Maailmaakin parannettiin niin, että keveän marja-astian ohella keventyi mielikin.
"Tässähän oikein virkistyi." Se oli paljon sanottu Liisalta.
ritva.simila@kaleva.fi