Laskin katseeni kengänkärkiini ja suoraan alapuolellani noin 700 metrin päässä musiikin tahdissa purskuvan suihkulähteen kuviot ilahduttivat maailman korkeimman rakennuksen juurelle kerääntyneitä tuskin pisteen kokoisia ihmisiä.
Suihkulähteen valot himmenivät tuon tuostakin käden ulottuvilla purjehtivien pilvenhattaroiden takia. Tunnelma, viime vuodelta, oli epätodellinen.
Korkealta katsominen huimaa ja viehättää. Sen verran meissä apinaa lienee. Eri asia on, mitä järkeä on rakentaa Burj Khalifan tapaisia torneja. Sen huippu on 828 metrin korkeudessa. Rakentaminen kesti yli viisi vuotta ja maksoi 1,5 miljardia dollaria.
2010 avatun Burj Khalifan ympärille rakennettiin ylellinen ostoskeskus, joka tahkoaa omistajilleen niin paikallisten kuin turistien rahaa. Siitä ei ole Arabiemiraateissa samanlaista puutetta kuin Euroopan kerjäläispankeilla.
Rantaviivaa pitkin etenevän Dubain uudet kaupunginosat on rakennettu täyteen pilvenpiirtäjiä. Burj Khalifan taivasta raapaiseva neula antaa sille kiintopisteen.
Torni on sentään kauniimpi kuin tavanomaiset, luotaantyöntävät toimistokolossit.
Oulun yliopiston arkkitehtuurin professori Rainer Mahlamäki kirjoitti 2.8. Helsingin Sanomiin kolumnin, jossa hän jarrutteli suomalaisten intoa suunnitella tornitaloja vanhoihin kaupunkeihin kuten Helsinkiin.
Mahlamäen näkemykset ovat kaikin puolin järkeviä. Hän toteaa, että eurooppalaiset kaupungit ovat historian vivahteikkaita muistipankkeja, joiden ”rakennukset sulautuvat toisiinsa sävyisästi ja muodostavat kokonaisuuden, joka on visuaalisesti ehjä”.
Mahlamäki myöntää, että korkea rakentaminen on tuonut hyviäkin tuloksia kuten New Yorkin. Nykkifanina olen samaa mieltä.
Manhattanin vetovoima johtuu paljolti siitä, että katutaso elää ja julkinen liikenne rullaa. Eikä puistoja pidä unohtaa.
Korkea rakentaminen on kallista ja jossakin kohtaa tulee vastaan ekologisen järkevyyden raja. Silti Mahlamäen näkemys herättää kysymyksiä. Missä on se ajan piste, jonka jälkeen kaupunki ei saa enää kajota vanhaan rakenteeseensa tai siluettiinsa?
Pariisin kaupunki päätti yhden äänen enemmistöllä säilyttää Eiffel-tornin. Sehän oli väliaikainen rakennus ja tarkoitettu hämmästyttämään vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyn vieraita. Kaiken maailman kulttuurisnobit inhosivat sitä ja olisivat kernaasti nähneet tornin poistuvan Pariisin ilmatilasta. Kuka ehdottaisi insinööri Gustave Eiffelin luomuksen purkamista armon vuonna 2012?
Lontoo on vanhastaan hyvin matala suurkaupunki, jonka siluettia ovat tähdittäneet muun muassa Big Ben ja St Paulin katedraali.
Keskustelu kävi sapekkaana, kun sveitsiläinen vakuutusyhtiö rakennutti pääkonttorinsa Lontooseen. Arkkitehtuurin iso nimi Norman
Foster piirsi 180 metriä korkean rakennuksen, joka muistuttaa sormea tai muuta helposti kohoavaa.
Rakennus on teknisesti fiksu. Sen juurelta sisään tuleva ilma lämpenee noustessaan ylös ja huolehtii ilmastoinnista.
Kaikki poikkeuksellisen korkeat rakennut saavat väistämättä symbolisia merkityksiä, useimmille sellainen luodaan harkitusti etukäteen. Eräässä tv-ohjelmassa Norman Fosterilta kysyttiin, millaista vertauskuvallisuutta hän sijoittaa rakennuksiinsa.
Vastaus oli suurin piirtein se, ettei hänellä ole aikaa moiseen typeryyteen, hän vain suunnittelee. Professori Mahlamäki keskittyi torjumaan ”arkisia” toimistotorneja. Totta on, että pystyyn nostettu betoninen suorakaide harvoin synnyttää esteettisiä väristyksiä. Sellaisiakin on, harvakseltaan. Tiilipiippu voi olla yhtä hieno kuin minareetti.
Entä jos ehdotetaan häikäilemättömän epäarkista, ällistyttävää toimistotornia Oulun keskustaan, jotakin sellaista joka tekee kaupungin siluetista unohtumattoman seuraaviksi vuosisadoiksi. Viis siitä, että yksi sukupolvi narskuttaa hampaitaan.
Kirjoittaja on Espoon modernin taiteen museon EMMA:n johtaja.