Oulun kaupunki: Oulu hakee kult­tuu­ri­joh­ta­jaa no­peal­la ai­ka­tau­lul­la

Pääkirjoitus: Net­ti­hui­jaus­ten tor­ju­mi­sek­si voi­tai­siin tehdä enemmän

Tai­vas­lau­lu-kir­jan ar­vos­te­lu

Kalevassa 18.8. julkaistu Taivaslaulu-kirjan arvostelu.

Kalevassa 18.8. julkaistu Taivaslaulu-kirjan arvostelu.

Äidin ruumiista naisen ääneksi

Romaani
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

”Huorat ja madonnat on sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Illasta aamuun ja aamusta iltaan. Tehtävä on käsky, josta ei neuvotella. Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. Nöyrtyminen on tärkeintä. Nöyrtyminen ja kuuliaisuus. Sitten katsotaan kuinka ne jaksaa. Jos joku väsyy jo parin kerran jälkeen, aina löytyy toinen, joka pystyy vaikka pariinkymmeneen eikä hymy hyydy.”

Pauliina Rauhalan (s. 1977) esikoisteos kiihtyy runollisista perhehaaveista lähes psykoottiseksi väsymykseksi, jota päähenkilö, lestadiolaisperheen äiti Vilja ei enää kestä. Omaa elämää ei ole, on vain raskauksia ja uskonnollisen yhteisön raamit, joissa naiset ovat joko iloisia mollamaijoja, epätäydellisyyteen taipuvaisia nukkeja tai etelänlomalla käyviä barbeja.

Vilja on nukke, jonka hymyilypatteri loppuu viidennen raskauden aikana. Kaksoset venyttävät uskon turvallisen mahanahkan repeämään.

Vilja lakkaa varpaankyntensä punaisiksi, katsoo pornoa ja itkee prostituoitujen ja lestadiolaisäitien yhteneväisyyksiä. Blogia kirjoittava ja avointa keskustelua kannattava perheenisä Aleksi saa ovelleen liikkeen puhujat ja oman isänsä, joka julistaa poikansa syntiin sidotuksi.

Rauhalan rakkaustarina etenee kohti katkeamispistettä. Äidin tie vie lopulta suljetulle osastolle, isä päätyy sterilisaatioon. Ei lisää lapsia, ei uhrautumisen tunteita, ei minuuden hukkumista.

Rauhalan kieli kuvittaa tapahtumia lyyrisen rikkaasti luontovertauksin. Teoksen alkupuoli tahtoo jumittaa idyllisen lestadiolaiselämän kuvaukseen, mutta oululainen äidinkielenopettaja päästää loppupuolella irti rajoituksista ja väläyttää voimaansa. Usko ja sen edellyttämä suurperheen paine pusertavat päähenkilöstä ulos naisen vaiennetun äänen.

Keskustelua herättävä esikoisteos johdattaa pajulinnun tekemään pesänsä sekametsään, josta voi löytää armoa ja toivoa myös ilman hoitokokousta.

Jenni Kinnunen