Taistolaisuudesta on keskusteltu jo vuosia, mutta paise ei ole vieläkään puhjennut. Itse asiassa Kom-teatterissa esitettävä Pirkko Saision näytelmä Baikalin lapset ja äsken televisiossa nähty ohjelma ovat alustaneet uuden taistolaisdebatin. Se vain näyttää menevän väärille raiteille, kun taistolaisuuteen aikoinaan hairahtuneet ihmiset - Saisio mukaanlukien - tuntevat tarvetta selittää asioita parhain päin.
Tarpeen ymmärtää. He kun tekivät historian valossa väärän valinnan. Taistolaiset uskoivat kritiikittömästi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen voittokulkuun ja taistelivat Suomen muuttamiseksi sosialistiseksi valtioksi. Sosialistisen järjestelmän piti kukistaa teorian mukaan kapitalismi. Mutta kävikin päin vastoin.
Neuvostoliitto ja reaalisosialismi romahtivat oman mädännäisyytensä takia. Taistolaisten poliittiselta uskontunnustukselta putosi pohja. Historian tuomio on ollut henkisesti kova pala, ja moni taistolainen pyyhkisi tuon elämänvaiheen pois menneisyydestään.
Mustaa ei kuitenkaan saa valkoiseksi. Taistolaiset jättivät nimittäin jälkeensä liian monia kirjallisia dokumentteja ja muita todisteita. Ei tarvitse kuin käydä penkaisemassa Tiedonantajaa ja muita heidän lehtiään sekä muita julkisia lähteitä kirjastossa, niin alkaa puistattaa uudelleen.
Taistolaisuus oli kaikkea muuta kuin nuoruuden hairahdus. Taistolaisuuden ydinajatus perustui siihen, että Suomikin oli saatava muuttumaan sosialistiseksi valtioksi vaikka sitten väkivalloin taistolaisten johdolla. Tuollaista ajattelutapaa voisi joku nimittää myös maanpetokselliseksi toiminnaksi.
Taistolaiset ja enemmistökommunistit kävivät katkeraa valtataistelua Suomen kommunistisessa puolueessa vuositolkulla. Heitä erotti toisistaan juuri suhde vallankumoukseen. Skp:n enemmistösiipikin ajoi Suomeen sosialismia, mutta se ei hyväksynyt väkivaltaa.
Taistolaisuuden poliittinen merkitys jää historian pitkässä juoksussa pelkäksi kuriositeetiksi, mutta se oli aikanaan iso juttu mukana olleille, ja se kosketti kipeästi monia muitakin, jotka joutuivat elämään taistolaisuuden liepeillä. Vietin itse opiskeluaikanani Tampereen yliopistossa kovimman taistolaisuuden aikana, seurasin taistolaisuutta politiikkaan erikoistuneena toimittajana Helsingissä taistolaisten keskellä ja jouduin sen kanssa kanssa tekemisiin myös toimittajien omissa riennoissa ja toimituksissa, joissa taistolaiset tekivät myyräntyötään.
Heidän yksi keskeinen tavoitteensa oli vallata Helsingin suurten toimitusosastojen johto itselleen päästäkseen kontrolloimaan tiedonvälitystä. Jo se osoittaa, ettei taistolaisuus ollut mitään lastenleikkiä tai harmitonta vallankumousromantiikkaa. Taistolaiset halusivat murtaa yhteiskunnan porvarillisen hegemonian, ja se edellytti tiedonvälityksen ja tiedotusvälineiden hallintaa.
Yleisradiosta taistolaiset saivatkin vahvan jalansijan juuri kuolleen Eino S. Revon pääjohtaja-aikana, mutta Helsingin Sanomat ja monet muut sitoutumattomat lehdet pitivät pintansa huolimatta siitä, että taistolaiset pääsivät hallitseviin asemiin niiden toimitusosastoissa. Toimittajien selkäranka taipui, muttei omistajien.
Vähemmistökommunistien johtajasta Taisto Sinisalosta nimensä saanut taistolaisuus perustui etujoukkoajatteluun. Taistolaiset korottivat itsensä muiden yläpuolelle sillä perusteella, että heidän poliittisen tietoisuutensa taso oli muita parempi. Se antoi heille oikeuden vähätellä kaikkia, jotka eivät olleet samaa mieltä, ja ajaa härskisti omia vaatimuksiaan.
Muutama esimerkki. Suomeen 1960-luvulla tullut rauhanliike perustui muodikkaasti väkivallattomuuden ideaan. Läpi koko läntisen maailman kiiri viesti "make love, not war". Taistolaiset valtasivat Tampereella Sadankomitean ja käänsivät rauhanliikkeen idean päälaelleen. He ryhtyivät puhumaan oikeutetusta ja epäoikeutetusta väkivallasta. Oikeutettua oli se, mikä vei sosialismia eteenpäin. Muu oli kiellettyä.
Monien tamperelaisten opiskelijoiden päästä katosivat huomiota herättävästi ylioppilaslakit vuoden 1971 metallin suuren lakon jälkeen. Syynä oli se, että taistolaiset keksivät "kieltää" ylioppilaslakkien pidon päässä vappuna. Koska työläisillä ei ollut oikeutta käyttää valkoisia lakkeja, ei ollut soveliasta, että opiskelijatkaan niitä pitivät.
Yliopiston kurssivaatimuksista käytiin kovia taisteluja. Taistolaisuuteen kallellaan olleet professorit, muut opettajat sekä aktiiviset opiskelijat paheksuivat amerikkalaista kirjallisuutta ja vaativat niiden tilalle neuvostoliittolaisia kirjoja. Journalismin opiskelijat pelasti taistolaisten vyörytykseltä se, ettei Neuvostoliitosta ja muista sosialistisista maista löytynyt käyttökelpoisia teoksia toimittajien aluille. Oli pakko tyytyä amerikkalaisiin journalismin klassikoihin.
Taistolaisuuden harmittomuutta vastaan puhuvat myös yli 30 vuotta sitten käydyt poliittiset keskustelut. Vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana 1966-1970 ja vielä 70-luvullakin väiteltiin vakavissaan Suomen siirtymisestä sosialismiin. Kyse ei ollut niinkään siitä, siirtyisikö Suomi sosialismiin vai ei kuin siitä, mennäänkö sosialismiin demokraattista tietä vai väkivalloin. Taistolaiset propagoivat väkivaltaa.
Väittelyä käytiin avoimesti Ylen ohjelmissa, eduskunnassa ja kaiken maailman keskustelukerhoissa. Nykyilmapiirissä sellainen kuulostaisi täysin absurdilta, mutta niin se oli myös taistolaisuuden huippukautena. Kansan vankka enemmistö seisoi tukevasti suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän takana. Mutta juuri sekin osoittaa, kuinka röyhkeästi taistolaiset toimivat.
Heitä oli vain kourallinen, mutta he eivät epäröineet dominoida yhteiskunnallista keskustelua. Aate antoi heille siihen oikeutuksen. Sen takia he ummistivat silmänsä ja korvansa myös kaikilta niiltä julmuuksilta, joilla Neuvostoliitto kohteli kansalaisiaan.