Jo pari kolme vuotta kestänyt nostalginen taistolaisbuumi on tuottanut muun muassa kirjoja, tv-ohjelmia, näytelmän ja satoja lehtijuttuja. Tiukan linjan kommunistijohtajasta Taisto Sinisalosta nimensä saanut poliittinen äärisuuntaus kiehtoo aikalaisten lisäksi myös nuoria - eikä ihme. Niin päätöntä aikaa se oli.
Taistolaisten vyörytyksen konkreettisesti kokeneena on pakko kysyä yhä uudelleen ja uudelleen, miten oli mahdollista, että pieni fanaatikkojen etujoukko saattoi saada henkisen yliotteen ihmisryhmästä, josta on totuttu käyttämään nimeä älymystö.
Onko koko termi täysin väärä? Pitäisikö puhua tyhmästöstä? Sellaisiltahan he, jotka antoivat vetää itseään kuin pässiä narusta, vaikuttivat 1970-luvulla ja vaikuttavat yhä, kun taistolaisuuden anatomiaa selvitetään myös historiantutkimuksen keinoin, kuten esimerkiksi tohtori Esko Salminen tekee tuoreessa kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen.
Kirja kuvaa villiä poliittista menoa Tampereen yliopistossa ja erityisesti sen journalismin opetuksessa 1970- ja 1980-luvuilla. Kirjan "sankareita" ovat marxilaisuuteen hurahtaneet professorit Pertti Hemánus ja Kaarle Nordenstreng sekä heidän opetuslapsensa, jotka ovat ehtineet kouluttaa satoja suomalaisia journalisteja oppiensa mukaan.
Hemánus on jo eläkkeellä, mutta Nordenstreng jatkaa yhä virassa - kaiketi korvat punoittaen viimeistään nyt, kun Salminen on tehnyt arvon professorille täydellisen ruumiinavauksen. Kirja vyöryttää lukijan eteen raskasta todistusaineistoa Tampereen yliopiston vahvasti ideologisoidun maisteritasoisen journalismin opetuksen tilasta ja tasosta, eikä se ole miellyttävää luettavaa.
Salminen todistelee, että Tampereen journalismikoulutus valjastettiin palvelemaan äärivasemmiston vallankumoustarpeita. Tampereella koulutettiin toimittajia, joiden oli määrä ottaa tiedonvälitys hallintaansa Yleisradiossa ja suurissa sanomalehdissä. Informaatiovirtojen hallinta oli välttämätöntä suomalaisen arvojärjestelmän ja poliittisten rakenteiden murtamiseksi.
Raskas ja ehkä hieman tamperelaisten professorien merkitystä ja roolia liioitteleva syyte, mutta ei täysin tuulesta temmattu.
Salmisen todistusaineisto on erikoista. Nimittäin lähes kaikki se, mitä kirjassa kerrotaan, on ollut jo ennestään tiedossa. Tieto saa kuitenkin valtavan todistusvoiman, kun se on koottu kansien väliin yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Monet yksityiskohdat ovat jo unohtuneet, eikä kukaan tiennyt puoltakaan siitä, mitä kaikkea tapahtui.
Asioita huonosti tuntevilla nousee kirjaa lukiessa tukka pystyyn, ja myös meille, jotka vietimme muutaman nuoruusvuoden maisterin papereiden vuoksi Tampereella, tulee tunne, että kirja avaa vanhat haavat uudelleen. Tampere oli inhottava yliopistoyhteisö sellaiselle, joka ei suostunut kulkemaan joukon jatkona punalippua heiluttaen eikä tuhlannut aikaa Leninin koottujen parissa, vaan ajatteli omilla aivoillaan ja käytti aikansa opiskeluun.
Taistolaisuusvaihe Tampereen yliopistossa oli kaikkea muuta kuin viaton, tietämättömyydestä johtunut nuoruuden romanttinen hairahdus, kuten monet narutetut ovat sitä myöhemmin selitelleet. Se oli hyvin tietoista ja tarkoin johdettua toimintaa ja puhdasoppista marxilaista kiihkoilua, jopa fanatismia.
Se ei myöskään rajoittunut vain opetuksen sisältöön ja kiistoihin siitä, pitikö opiskelijoiden lukea amerikkalaisia vai venäläisiä journalismin kurssikirjoja. Pari pientä esimerkkiä osoittavat, millaista henkistä solutusta ja indoktrinaatiota yliopisto-opintojen ohella harjoitettiin.
Monilta Tampereen yliopiston opiskelijoilta katosivat kummasti ylioppilaslakit päästä 1970-luvun alussa. Ilmiö oli hämmentävä, olivathan ylioppilaat juhlineet iät ja ajat toukokuun ensimmäistä päivää kaivamalla hyllyjen pölystä valkolakin esiin kerran vuodessa.
Selitys oli siinä moraalisessa kuiskeessa, joka kulki kulovalkean tavoin opiskelijoiden keskuudessa. Sanottiin, ettei ylioppilaiden ollut soveliasta erottua työläisistä. Valkolakki edusti suomalaista porvarillista hapatusta ja luokkakantaisuutta. Sen arvo piti polkea lokaan.
Ketään ei pakotettu eikä hivutettu, mutta sosiaalinen paine oli niin kova, että se vaikutti. Vaput Tampereella olivat ankean värittömiä, kun päivän rekvisiitasta jäi sen näkyvin osa pois.
Metallin lakon aikana 1971 kävi myös kuiske yliopiston käytävillä. Nyt sanottiin, että opiskelijoiden piti mennä lakkolaisten soppatykeille ruokaa jakamaan ja auttamaan. Jotkut lähtivät, mutta vastaanotto oli tyly. Karskit metallimiehet lähettivät haihattelijat takaisin yliopistolle tekemään jotain hyödyllistä.
Noina taistolaispäivinä ei vielä tiedetty, mutta jo pitkään on ollut tiedossa, että maa eli noina aikoina vaaran vuosia. Lakkoja oli määrä käyttää hyväksi kumouksellisen tilanteen synnyttämiseksi Suomeen. Taustalla eivät häärineet vain Suomen kommunistit, vaan myös Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov. Hän sai lähteä, kun presidentti Urho Kekkonen järjesti hänelle potkut Helsingistä 1971.
Miten niin moni fiksuna itseään pitänyt ihminen sortui taistolaisuuteen ja miten taistolaiset onnistuivat saamaan henkiseen pyöritykseensä Suomen? Martti Valkosen kirjassa Sananvapaus kauppatavarana on paljon puhuva luettelo toimittajista, jotka kuuluivat aikoinaan taistolaistaustaiseen toimittajaliittoon. Monet heistä ovat tärkeissä tehtävissä tämän päivän Suomessa.
Ehkä selitys ei ole lopulta sen kummempi kuin puhdas egoismi. He uskoivat hyötyvänsä mukaanmenosta silloiseen valtavirtaukseen. Arvio osoittautui vääräksi, joten vastaava hyöty on pitänyt hakea sittemmin muualta.
Yleensä tuollaista kutsutaan selkärangattomuudeksi.