Naali, takavuosien tarunhohtoinen turkiseläin, käy tunturien tuulissa kovaa selviytymistaistelua. Käsivarren, Enontekiön ja Utsjoen alueilla liikkuu enää 10-20 naalia. Huolta lisää se, että viimeisin varma havainto pesinnän onnistumisesta Suomessa on vuodelta 1996. Naali onkin nyt maamme uhanalaisin nisäkäs.
Paljon parempaa ei kuulu pohjoisen Fennoskandian muillekaan alueille. Ruotsin ja Norjan naalikannan arvellaan olevan noin 150 yksilöä. Myös siellä pesintä on tuottanut suuria vaikeuksia.
Naali eli napakettu rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940, kun kanta oli rajun metsästyksen takia jo romahtamisen partaalla. Siihen asti naalin kintereillä riitti jahtimiehiä, koska kauniinvalkeat turkikset menivät hyvin kaupaksi. Intoa lisäsi myös se, että naalin metsästys oli helpompaa kuin monen muun aremman turkiseläimen.
Rauhoittamisen jälkeen naalikannan uskottiin elpyvän, toisin kuitenkin kävi. Tutkijat ovatkin jo pitkään yrittäneet selvittää, mikä on mennyt pieleen. Syiksi epäillään tunturialueiden ravintotilanteen huononemista, ketun yleistymistä naalien asuinsijoilla, ilmaston muutoksia, tauteja ja geneettistä rappeutumista.
Tilaa tarpeeksi,
ravinto tiukemmassa
Naali, toisin kuin monet muut uhanalaiset lajit, ei ole jäänyt leviävän asutuksen eikä tielinjojen puristukseen. Otuksella on aina riittänyt lääniä koivurajan yläpuolen maisemissa ja sopivia pesäpaikkoja hiekkakumpareissa tai kivilouhikoissa. Elämä tunturissa on kuitenkin muuttunut muilla tavoin ja vaikeuttanut samalla naalin ravintotilannetta.
Takavuosina tunturialueilla liikkui suurpetoja - varsinkin susia ja ahmoja - huomattavasti nykyistä enemmän. Ruokapöydän marssijärjestys oli selvä: naalit napsivat porojen ruhoista, mitä muilta jäi.
Petokantojen vähentyessä myös naalien ravintomahdollisuudet hupenivat. Sama vaikutus oli poromiesten elämäntapojen muutoksella. Kun poromiehet aikaisemmin viihtyivät maastossa pitempään, he teurastivat poroja tarpeen mukaan, ja naaleillekin jäi rippeitä purtavaksi.
Naali ei ole ronkeli ruoastaan, mutta herkkuja sekin kaipaa. Näitä ovat varsinkin tunturisopulit ja muut myyrälajit. Naalin epäonneksi tunturialueiden myyräkannat olivat pieniä koko 1990-luvun, eikä tilanne ole juuri parantunut viime vuosina. Ilman hyviä sopuli- ja myyrävuosia naalikanta ei lähde nousuun.
Toinen suuri kysymys naalin lisääntymisen kannalta on, miten tunturialueiden lisääntynyt kettukanta saataisiin aisoihin. Osa tutkijoista pitää kettua naalikannan hupenemisen suurimpana syynä. Rinnakkaiselo ei onnistu: sopivan hetken tullen repolainen nappaa naalin omaksi ja etenkin poikastensa ravinnoksi.
Naali kamppailee
ilman median tukea
Uhanalaisten lajien suojelussa on monta tarinaa, joita myös media on seurannut aktiivisesti.Varsinkin saimaannorppa, valkoselkätikka ja merikotka ovat viime vuosina saaneet paljon huomiota - ja hyvä niin.
Naalista ei kuitenkaan koskaan ole tullut median suosikkia eikä suuren yleisön huolenaihetta. Ehkä laji elää liian syrjässä.
Maailman Luonnon Säätiön (WWF) Suomen yksikkö on yrittänyt tehdä voitavansa naalikannan hyväksi. Vuoteen 1998 asti sillä oli oma naalityöryhmä.
Kun havaittiin, että naalien suojelu ja lisääntymisedellytysten parantaminen ovat selvästi Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteinen asia, aloitettiin yhteispohjoismainen naaliprojekti. Nyt projekti on liittynyt Euroopan unionin Life-hankkeeseen, jossa on mukana myös Metsähallitus.