Ennakkoluulot ulkomaisia ja kotimaisiakin kansallisia vähemmistöjä kohtaan istuvat tiukasti suomalaisissa. Euroopan neuvoston rasisminvastainen komissio on pannut merkille, että syrjiviä asenteita esiintyy niin poliiseilla, poliitikoilla kuin toimittajillakin.
Näyttää siltä, että meissä kaikissa asustaa pieni rasisti. Asenteet pulpahtavat esiin huomaamatta aivan arkisissa tilanteissa.
Sudenkuoppa oli lähellä taas viime viikolla, kun autopommi räjähti juuri sellaisen hotellin edessä, jossa vierailee ahkerasti venäläisiä ja virolaisia. Vaikka poliisi tuoreeltaan ilmoitti, ettei autopommilla näytä olevan yhteyttä venäläiseen tai virolaiseen mafiaan, useissa tiedotusvälineissä todettiin, että näin toimii venäläismafia.
"Mustalaiset tappelivat Mikkelin torilla" oli tyypillinen otsikko joitakin viikkoja sitten suomalaisissa medioissa. Muualla Euroopassa uutisen kohteen etnistä, kielellistä tai uskonnollista taustaa ei otsikossa mainita, ellei se ole tapahtuman kannalta välttämätöntä. Miltähän kuulostaisi otsikko "Ruotsinkielinen puukotti poliisia"?
Julkisessa keskustelussa ja mediassa pyörivät piilorasistiset viestit ovat tehokkaita. Ne vaikuttavat huomaamatta meihin päivittäin. Pitää olla tarkkana, ettei näe jokaisessa venäjänkielisessä viinatrokaria tai huoraa.
Suomalaisten asenteita on selitetty sillä, ettei meillä ole totuttu ulkomaalaisiin. On totta, että meillä on erittäin vähän etnisten vähemmistöjen edustajia verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin. Monikulttuurisuus on Suomessa suhteellisen uutta, ja vasta ensimmäinen sukupolvi on tekemisissä koko asian kanssa. Vielä viisikymmentä vuotta sitten "tummaihoinen neekeri" oli eksoottinen näky Helsingin olympialaisissa.
Suomessa esiintyy rasismia vähemmän kuin esimerkiksi Tanskassa, Hollannissa tai Itävallassa. Jos kuitenkin ulkomaalaisten osuus väestöstämme kasvaa samassa suhteessa kuin vertailumaissa, syrjintä yleistyy. Kun tämä kaikki yhdistyy vielä pinnan alla kytevään "ryssävihaan", potentiaalinen kasvualusta muukalaisvihamielisille ääriryhmille on valmis.
Maailmalla muukalaisvastaiset ja rasistiset äänet kaikuvat jo kuuluvasti. Vastakkainen taistelu on hiljaisempaa ja vähemmän populistista. Se on usein epäkiitollista työtä, jota käydään vaatimattomin asein. Euroopan neuvosto ei voi pakkokeinoin ohjata jäsenmaitaan vähemmistöjen kohtelussa. Se voi ainoastaan antaa suosituksia.
Rasismin vastaisella ohjelmalla ei voiteta suosiota tai kerätä ääniä. Julkisessa keskustelussa syrjinnän vastaiset teemat ovat vain harvoin esillä. Eduskunnassakin kuulee useammin piilorasistisia kuin rasismin vastaisia viestejä, vaikka kaikki puolueet ovat allekirjoittaneet rotusyrjinnästä vapaata yhteiskuntaa koskevan peruskirjan.
Taistelu rasismia vastaan vaatii moraalista selkärankaa. Katseet kääntyvät nyt poliittisten ryhmien yläpuolella oleviin riippumattomiin vaikuttajiin.
Erinomainen lipunkantaja syrjinnän vastaisessa taistelussa olisi tasavallan presidentti Tarja Halonen, joka ihmisoikeusjuristina sopisi mainiosti tähän rooliin. Hänen pitäisi nyt valaa suomalaisiin rohkeutta käydä kamppailua muukalaisvihaa vastaan.
Halonen on kuitenkin ollut yllättävän vaitonainen kotimaassaan, vaikka kansainvälisisillä foorumeilla hän on tehnyt aloitteen muun muassa eurooppalaisesta romaneja edustavasta elimestä. Missä viipyy kansan korkeimman auktoriteetin rasismin vastainen viesti?