Yhdysvaltain tankit ovat vyöryneet Bagdadin ytimeen, mutta sodan ja koko Irakin tulevaisuus on yhä hämärän peitossa.
Yhdysvaltain aloittama hyökkäys Bagdadiin on sotilaallisesti rohkea ja häikäilemätön. Osoittaen suurta itsevarmuutta ja omiin sotilaallisiin kykyihin luottamista amerikkalaiset pystyivät ajamaan panssarikolonnansa suoraan Bagdadin sydämeen ja Saddam Husseinin palatseihin.
Näin Yhdysvallat pyrki näyttämään voivansa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa. Operaatiolla tavoiteltiin enemmän psykologista kuin sotilaallista vaikutusta, sillä suuren miljoonakaupungin varsinaisesta valtauksesta ei näillä joukoilla voi olla kyse. Sen sijaan tavoitteena on Irakin hallinnon häpäiseminen ja sen romahduksen edistäminen.
Samalla tällaisella toimintatavalla on aivan ilmeisesti myös muita, kauaskantoisempia tavoitteita. Jos näin tehty hyökkäys tuo toivottuja tuloksia, se on suuri voitto puolustusministeri Donald Rumsfeldin ajamalle linjalle. Bagdad on eräänlainen Yhdysvaltain uuden sotilasopin koekaniini.
Vielä ei kuitenkaan olla niin pitkällä, että tuloksista voitaisiin tehdä lopullisia johtopäätöksiä. On aivan ennenkokematonta, että ratkaisevista kaupunkitaisteluista voidaan nähdä suoraa kuvaa televisiossa. Tästä huolimatta tiedot varsinaisista sotatapahtumista ovat hajanaisia ja osin ristiriitaisia.
Yhdysvallat pyrkii pääsemään eroon Saddamin hallinnosta eräänlaisella puukoniskulla luottaen siihen, että strategisten kohteiden valtaaminen johtaisi Irakin valtakoneiston romahtamiseen. Jos niin käy, Bagdadia ei tarvitsisi vallata talo talolta.
Irakin hallinto ei silti vielä ole romahtanut. Maanantaina maan televisio pystyi yhä toimimaan ja usuttamaan kansalaisia taisteluun. Välittömin seuraus amerikkalaisten operaatiosta onkin koko Bagdadin päätyminen taistelutantereeksi. Siviilien suojeleminen tulee tässä tilanteessa mahdottomaksi, ja haavoittuneita raportoitiin tulvivan sairaaloihin.
Lämpötila Bagdadissa on pitkälti päälle 30 astetta. Jos taistelut saavat sähkön- ja vedenjakelun katkeamaan ja viemäriverkoston epäkuntoon, tilanne tulee hetkessä sietämättömäksi. Sodan pahin inhimillinen murhenäytelmä saattaakin vielä olla edessä. Paljon riippuu siitä, mikä irakilaisten vastarinnan aste todellisuudessa on amerikkalaisten voimannäytön jälkeen. Kaupunki on käytännössä saarrettu, ja Yhdysvaltain sotilaat pystyvät ajamaan valtakatuja pitkin keskustan paraatikentille. Edessä saattaa silti olla vielä hyvin verisiä päiviä, ja tehokkaan humanitaarisen avun toimittaminen Bagdadiin on toistaiseksi mahdotonta.
Etelässä britit ovat käytännössä vallaanneet Basran kaupungin toisenlaisella taktiikalla. Kaupunkiin ei rynnätty suoraan, vaan vastarinta on ikäänkuin hivutettu pois. Siviilit ovat sielläkin sodan jaloissa, mutta toiminta on vaikuttanut hienovaraisemmalta kuin Bagdadissa.
Eteläinen Irak on joka tapauksessa jo niin tiiviisti liittouman käsissä, että jo pian voidaan tehdä johtopäätöksiä siitä, millaisiksi hyökkääjien ja siviiliväestön välit ovat muodostumassa. Se ratkaisee paljon maan tulevaisuudesta.
Irakin joukkotuhoaseista ei toistaiseksi ole löytynyt kuin viitteitä, ei suoria todisteita. Yksi sodan tärkeimmistä perusteista siis ontuu yhä, mutta Bagdadin ollessa liekeissä ei perusteita enää kysellä. Silti sodan oikeuteusta tullaan mittaamaan myös sen mukaan, mitä pääkaupungista ja sen asukkaista on jäljellä taisteluiden joskus päättyessä.