Lumijoen Lapinkylällä havisee historia, kun Jakkulat kertovat perheensä tarinaa. Voimakkaimmin se kahahtelee, kun kuuntelee ja katselee 90-vuotissyntymäpäivänsä kynnyksellä olevaa Kyllikki Jakkulaa ja tämän 28-vuotiasta pojanpoikaa Samulia. Tai kun keskustelu kääntyy Kyllikin jo edesmenneeseen mieheen Ahtiin.
Samuli on nyt suurin piirtein saman ikäinen kuin Kyllikki ja Ahti olivat sodan loppuessa. Siinä, missä Samuli elänyt rauhallisesti nuorta aikuisuuttaan Oulussa, Kyllikki ja Ahti olivat jo samaan ikään mennessä nähneet rintamalla paljon, ehkä jopa liikaa. Kyllikillä muistot lottavuosista ovat yhä hyvin voimakkaita.
Kurikassa syntynyt, mutta 16-vuotiaana isovanhempiensa luokse Jalasjärvelle muuttanut Kyllikki Ylinen liittyi lottiin vuonna 1934. Vuosien 1938 ja 1939 Miehikkälän ja Luumäen linnoitustyömaat sekä ylimääräiset kertausharjoitukset olivat Vaasan talouskoulun käyneelle isänmaallisuutta puhkuvalle pikkulotalle vasta alkusoittoa. Sodassa hän kohtasi haavoittuneiden tuskat Kauhajoen sotasairaalassa. Sitten lääkintälotalta vierähti Uhtuan suunnan kenttäsairaalan parakeissa kaksi vuotta. Kolonnat toivat potilaita öisin, jolloin desanttien uhka oli pienin.
Naisten vapaaehtoista maanpuolustustyötä tekevässä Lotta Svärd -järjestössä oli vuonna 1944 noin 200 000 jäsentä. Lotat vapauttivat talvi- ja jatkosodan aikana 100 000 miestä muihin tehtäviin. Sodissa kuoli 287 lottaa.
Valvontakomissio määräsi sodan jälkeen järjestön lakkautettavaksi. Kaksi viikkoa ennen lakkauttamistaan järjestö perusti Suomen Naisten Huoltosäätiön, joka otti jälleen nimen Lotta Svärd -säätiö vuonna 2004.
Kyllikki Jakkulan muisti leikkaa yli 60 vuoden takaisia aikoja veitsenterävästi. Sitä samaa ei ole voitu aina sanoa kansakuntamme yhteisestä muistista.
"Sydämeen otti, kun sotien jälkeen lottia häväistiin ja heidät unohdettiin", Jakkulan silmänurkat kostuvat.
Lottavuodet olivat nuorelle elämänkoulu, jonka jälkeen selvisi melkein mistä tahansa. Jakkula haluaisi nykynaisillekin pakollisen lottakoulun, emäntäkoulun tai vastaavan, jossa uusavuttomat oppisivat elämän perustaitoja.
"Monet tytöt eivät osaa nyt keittää aamupuuroakaan, kun he menevät naimisiin. Joskus äitien pitää lähteä kotoaan muuttaneen tyttären mukaan neuvomaan, miten laitetaan ruokaa ja siivotaan", Kyllikki Jakkula sanoo.
"Ahaa, minullahan on ollut hyvä tuuri, kun vaimoni Anna on käynyt talouskoulun", Samuli Jakkula heittää mummolleen.
Fordson ja Valmet
Sissiylikersantin Ahti Jakkulan, lumijokisen talonpojan, Kyllikki Ylinen tapasi Juntusrannassa Uhtuanlinnan parakkijuhlissa. Kihlalomareissu tehtiin vuonna 1943 Tampereelle. Sitten pari vihittiin, ja he muuttivat vuonna 1945 Ahdin kotitaloon Lumijoen Mäkikylään, kivenheiton päähän nykyisestä kodista.
Jakkulat menivät naimisiin vuonna 1944, jolloin Suomessa solmittiin ennätysmäiset 13 000 avioliittoa. Suomi alkoi uskoa tulevaisuuteen. Esimerkiksi itsemurhia tehtiin tällöin vähemmän kuin koskaan sodanjälkeisessä Suomessa.
Eteläpohjalainen morsian olisi mielellään jäänyt kotiseudulleen, jossa "ihmiset sanovat asiat suoraan ja ovat räiskyvämpiä kuin pohjoisessa". Tuohon aikaan miehen sana oli kuitenkin laki, ja pari päätyi Lumijoelle.
Nuori emäntä kiersi heti kärkeen Kansanavun keräyslistan kanssa kaikki kylän talot, eikä yhdessäkään talossa turhaan. Tomera nainen hyväksyttiin kylällä pikkuhiljaa. "Hyvin minut otettiin täällä vastaan, koska pärjään kaikkien kanssa."
Etelä-Pohjanmaa ei kuitenkaan unohtunut. "Äidin Kurikassa asuva veli kertoi, että Kyllikki tuntee hänen kotikuntansa asiat paljon paremmin kuin hän itse", Kyllikin vanhin poika Olavi Jakkula nauraa. Vanhalle emännälle tulee yhä pari eteläpohjalaista paikallislehteä ja ajoittain Ilkka.
Nuoripari asui miehen kotitalossa 4,5 vuotta ennen kuin oma talo, Saarela, löytyi. Elettiin vuotta 1949.
Nelivetotraktoreita ja omia puimureita viiden-kuuden lehmän tilalla ei ole juuri tarvittu. Silloisen mittapuun mukaan keskisuurella 12 peltohehtaarin tilalla möyri aluksi miehen kotitilan kanssa yhdessä hankittu piikkipyörä-Fordson, mutta maa kääntyi useimmiten hevosilla. Muutaman vuoden päästä tuli piikkilangankiristäjä, pikku-Valmet. Myöhemmin vuorossa olivat isommat Valmetit.
Ahti Jakkula oli kova hevosmies, jonka kantakirjahevoset pärjäsivät raveissa. Viimeksi Jakkuloilla oli sikoja ja kanoja. Laudat lyötiin navetan ikkunoihin vuonna 1983.
Sodan jälkeen 40 prosenttia suomalaisista sai leipänsä perustuotannosta, pääosin maa- ja metsätaloudesta. Lopuista 60 prosentista puolet sai elantonsa teollisuudesta ja toinen puoli palveluista. Vielä itsenäisyytemme alussa yli puolet suomalaisista eli maataloudesta. Nyt palvelut työllistävät 60 prosenttia suomalaisista ja maatalous vain viisi prosenttia.
Ahti kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1984. Kuolinsyy oli suomalaisittain tavanomainen: yhä edelleen suurin osa suomalaisista menehtyy verenkiertoelinten sairauksiin.
Televisioantenni nousee
Jakkuloiden lapset Olavi, Kaisa ja Jussi syntyivät suuriin ikäluokkiin. Kaikkialla oli täyttä: kouluissa, lastentarhoissa ja sairaaloissa. Olavi ja Kaisa näkivät päivänvalon mummolassa, mutta nuorin Jussi syntyi jo omaan kotiin.
Lapset saivat käydä kallista Limingan yhteiskoulua. Olavi Jakkula pääsi vaihto-oppilaaksi Saksaan kesällä 1964, mikä ei ollut kovinkaan yleistä. Lumijoelle löysi tiensä jopa pala Berliinin muurin piikkilankaa.
Poika sai kouluaikana oman pyörän. Pakkasella kuljettiin koulumatkat kylälle kolmen kilometrin päähän maitoautolla tai hevosella ja sieltä Liminkaan linja-autolla.
"Köyhääkö? Ei. Vaatimatonta elämä toki oli, mutta toimeen tultiin. Kukaan ei nähnyt nälkää. Nyt ihmisillä on kyllä rahaa ja autoja", Kyllikki Jakkula kertoo.
Ahti ja Kyllikki Jakkula eivät ostaneet koskaan autoa, vaan menopeliksi riittivät pyörä ja traktori. Olavi Jakkulan ensimmäinen auto oli 1960-luvun lopulla ostettu "pahnapuhallin", kupla-Volkkari. Sittemmin auton koko ja teho on kasvanut. Nyt perhe luottaa suureen Nissan Qasqaihin. Samuli Jakkula taas ajaa Fordilla; aikaisempi Orion on vaihtunut Mondeoon.
Jakkuloiden katolle ilmestyi televisioantenni vuonna 1965. Jo pari vuotta Olavi oli kulkenut mummolassa katsomassa televisiota, varsinkin Tokion olympialaisten aikaan. Sitä ennen väki kokoontui kirkonkylällä olleelle huoltoasemalle, jonne oli hankittu televisio jo 1960-luvun ensivuosina.
Mustavalkoinen, lumisateinen kuva oli kaukana digitasosta. Kiimingin mastoa ei vielä ollut, vaan lähetyksiä katseltiin kaukaa Ylivieskan lähettimestä.
Kodin varustelussa oltiin mukana muutenkin. Jakkulaan hankittiin esimerkiksi yksi Lumijoen ensimmäisistä puhelimista.
Kyllikin ja Ahdin nuoren perheen ja nykypolven elintason eroa voi verrata vaikkapa sähkön kulutuksella: itsenäisyyden aikana se on kasvanut Suomessa yli 400-kertaiseksi.
Milloin Kyllikki Jakkula piti ensimmäisen lomansa? "Taisi olla 1970-lukua, kun äiti pääsi virkistyslomalle Espoon maataloustuottajien opistolle. Maatalouslomaa hän ei ole pitänyt koskaan", Olavi muistaa.
Itsenäisyytemme alussa kansalaisten kulutuksesta 70 prosenttia meni elintarvikkeisiin, juomiin, vaatteisiin ja jalkineisiin. Nyt niiden osuus on enää vajaa viidennes. Asuminen on noussut suurimmaksi yksittäiseksi kulueräksi.
Tulonjako on itsenäisyyden aikana tasaantunut, mutta erot alkoivat kasvaa jälleen 1990-luvun laman jälkeen. Itsenäisyyden alussa suurin ryhmä eniten ansainneesta kymmenesosasta oli maanviljelijöitä ja maanomistajia, mutta vähän ennen toista maailmansotaa kuntien ja valtion virkamiehiä. Nykyään yhteisestä kakusta nappaavat yhä suuremman siivun osinko- ja optiotulojen saajat.
EU jakaa sukupolvet
Ahti Jakkula kulutti pitkään Lumijoen kunnanvaltuuston, kirkkovaltuuston ja Osuuskassan hallituksen penkkejä. Kyllikki oli monta kautta sosiaalilautakunnassa. Molempien puolue oli maalaisliitto, sittemmin keskusta.
Nyt Lumijoen palvelut ovat hyvät, Kyllikki Jakkula kiittää. Hän joutuu liikkuessa turvautumaan rollaattoriin, mutta kuulo, näkö ja muisti ovat kunnossa. Hän hoitaa yhä itse kaikki asiansa, pankkia myöten. Kotiavustaja auttaa kerran viikossa.
"Äiti on asioista kiinnostunut ja utelias", Olavi Jakkula sanoo.
Kyllikki Jakkulan suurin huoli on nyt se, miten eläkeläisille käy. "Joukkomme kasvaa hurjaa vauhtia. Riittävätkö rahat? Riittääkö käsiä pitämään meistä huolta, jotta me voisimme asua mahdollisimman pitkään kotona?"
Euroopan unionia Kyllikki Jakkula vastusti. "Ja vastustan yhä. Se oli kuolinisku Suomen maataloudelle. EU tappoi pienet tilat."
"Minä olen täsmälleen toista mieltä", Olavi Jakkula, 62, sanoo. "EU:n maataloustuet ovat suuria. Eihän sen budjetissa paljon muuta rahaa olekaan. EU:n pitäisi panna paljon enemmän rahaa innovaatioihin, tutkimukseen ja tieteisiin, joilla turvataan Suomen kilpailukyky."
Olavin poika, geologian gradua Oulun yliopistossa viimeistelevä Samuli Jakkula on samaa mieltä. "Eurooppa tarvitsee vahvaa etujensa puolustajaa. Maatalouteen menee aivan liikaa rahaa. Ja euro on hyvä juttu."
Samulin poika, vuoden ikäinen Julius Jakkula, ei pane isänsä sylissä hanttiin. Ainakaan vielä.
Juurilla
"Mummo on käynyt kovan koulun sota-aikana. Kunnioitan häntä. Toivottavasti meidän sukupolvemme ei koskaan joudu kokemaan samaa", Samuli Jakkula sanoo.
Hän ei epäile tippaakaan, etteikö nykysukupolvi tekisi osuuttaan, jos sota syttyisi. "Joskus heitetyt puheet pullamössösukupolvesta ovat liioiteltuja."
Kohta vuoden täyttävän Juliuksen maailma on ihan toinen kuin isoisän tai isoisomummin. Ainakaan tavaroista ja hyvinvoinnista ei ole puutetta.
"Vaimoni Annan isä muistutti aina, että hän sai pikkupoikana joululahjaksi nisu-ukon, ja se oli hieno lahja. Juliukselle tulee jouluna varmasti hirveästi lahjoja, vaikka hän ei osaa vielä tehdä paljon muuta kuin jyrsiä pakettien naruja."
Samuli Jakkula törmää köyhyyteen harvoin. "Kun lapsia vie kouluun, ihmisillä on city-maastureita ja kalliita farmareita. Lumijoenkin pihat ovat täynnä komeita kulkupelejä."
Saarela, kotitalo, on Jakkuloille tärkeä kokoontumispaikka. Esimerkiksi Olavin ja Samulin perhe käyvät Lumijoella kerran pari kuukaudessa.
Olavi asuu vaimonsa kanssa viiden huoneen kerrostaloasunnossa Oulun Kaukovainiolla, Samuli taas viisihenkisen perheensä kanssa Oulun Perävainiolla viiden huoneen rivitaloasunnossa. Uusperheessä lapset Jasper ja Nella ovat Anna-vaimon ensimmäisestä liitosta, Julius on pariskunnan yhteinen.
Olavi ja Samuli Jakkula tuntevat olevansa oululaisia, mutta myös suomalaisia ja eurooppalaisia.
Jakkulat uskovat, että kansainvälisyys ja suvaitsevaisuus kasvavat. Ainakin, mikäli se on heistä kiinni.