Armoitettu maalintekijä tuskailee kuihtuneen maalihanansa kanssa. Mikään ei auta. Harjoittelua on kovennettu ja höllennetty, saunailtoja lisätty ja vähennetty.
Ketsuppipullon korkki pysyy kuin sementtiin upotettuna kiinni.
Maalintekijä on vaihtanut alushousut lyhyistä boksereihin, syönyt pastan sijasta pihvin pelipäivänä, juossut aamulenkin, rukoillut ja katsonut videolta, miten maailman huiput maalaavat.
Kausi on yli puolivälin, ja maalisaldossa komeilee yksi vaivainen maali. Yleisö kyselee, media kyselee, naapurit kyselevät: mistä maalintekijälle maksetaan?
Keinopussi alkaa olla tyhjä. Mutta jotain on tehtävä. Näillä tempuilla, näillä varusteilla ei pääkoppaa pysty tarpeeksi hämäämään.
Sillä siitä maalinteko on maalintekijän mielestä kiinni. Henkinen puoli on saatava kuntoon. Fyysiset ja taidolliset elementit ovat pysyneet ennallaan. Viime vuonna tuli maaleja, nyt ei tule.
Jostakin on löydyttävä se avain onneen; se joka avaa Pandoran lippaan ja vapauttaa toivon lentämään kuin kärpäspaperittoman kärpäsen navetan ylisille.
Maalintekijä ottaa viimeisen askeleen. Panee kaiken peliin. Riskillä. Maalintekijä lähtee otteluun ilman säärisuojien - ja niitä peittävien sukkien - päälle kiristettävää teippiä.
Ja katso. Sukkateipissä sen salaisuus. Verkko pölähtää kerran, verkko venyy toisen kerran ja verkko vielä parkaisee kolmannen kerran.
Maalintekijä on sankariainesta.
Yllä oleva tarina on epätosi
- mutta se voisi olla tosi.
Kysymys on eräästä maalintekijästä, joka tätä kirjoitettaessa vasta lähti tähän uhkarohkeaan temppuun: otteluun ilman sukkateippiä. Ottelu pelattiin jutun kirjoittamisen jälkeen.
Onnellinen loppu on siis mahdollisesti valetta.
Maalintekijä saattaa vielä riutua pohjattomassa kurimuksessa, jossa joskus niin kirkkaina hehkuneet silmät eivät pysty enää kohtaamaan joukkuetovereiden katseita. Maalintekijää saattaa edelleen hävettää, ja joukkuetoverit saattavat pyöriskellä edelleen myötähäpeän tunteessa.
Maalintekijä saattaa seuraavaksi kokeilla kikkailua jalkapallokenkiensä nauhojen kanssa.
Niin kauan kuin on pelejä, niin kauan on toivoa.
Folkloristiikka, humanistinen tieteenala, tutkii ihmisten suullista perinnettä. Yksi alan pro gradu -tutkielma käsitteli taikauskoa urheilussa.
Sitä riittää.
Katsokaa NHL-pelaajia. Pelaajien istumajärjestystä pukukopissa, heidän poistumisjärjestystään jäälle ja maalivahdin patjojen omituista läpsimistä.
Jos näkisitte heidän mahtipontisten varusteidensa alle, sieltä löytyisi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoista materiaalia.
Jalkapallon puolella David Beckham on jalostanut taikauskon niin suureksi taiteeksi, että hänelle on kehittynyt pakkoneuroosi. Kenkien pitää olla tiptop-rivissä, ja vaikka ne jo ovat, ne pitää vielä siirrellä uuteen tiptop-riviin.
Psyykkisen valmennuskäsityksen mukaan maaginen ajattelu ilmenee yleensä rituaalin muodossa. Vaikutus testataan.
Jos rituaali ei tuota tulosta, se haudataan rituaalien hautausmaalle. Jos se taas johtaa menestymiseen, käyttöä jatketaan.
Urheilussa nämä rituaalit ovat toimintakaavoja. Rituaali poistaa paineita.
Aivan kuten toimittajan työssäkin. Juttu on pakko lopettaa pisteeseen
- tai sitten se ei lopu ikinä.