Kohtaus arkielämässä: Henkilö N.N. menee verikokeisiin terveysasemalle. Nuori, reipas terveydenhoitaja kutsuu hänet hoitohuoneeseen sisään.
Keskustelu tilanteessa sujuu suurin piirtein näin:
Hoitaja: – Istu vaan siihen tuoliin ja ojenna vasen käsivartesi.
Asiakas: – Ok. Onko hyvä nyt?
Hoitaja: – Joo. Katsotaanpa... En tahdo saada suonta oikein esiin...Pumppaatko vähän kädellä, jospa se suoni sieltä...
Asiakas: – Ai jaa... Mihinkähän ne suonet ovat kadonneet... Minäpä pumppailen.
Hoitaja: – No, eiköhän se siitä. (Pistää ja laittaa verinäyteputken paikoilleen.)
Hoitaja: – Ei tämä kyllä nyt onnistunut, ei tule mitään. Kokeillaan uudestaan. (Pistää taas ja laittaa verinäyteputken paikoilleen.)
Yrityksiä tehdään useita ja lopulta vaihdetaan kättäkin. Välillä näyteputket ovat hukassa ja niitä kaivetaan kaapista. Hoitaja on selvästi hermostunut ja tunne tarttuu myös asiakkaaseen.
Tuuskaamisen jälkeen verta lopulta liruu juuri sen verran, että sitä saadaan muutaman putken pohjalle.
Asiakas on epätoivoinen ja tuskastunut. Miten tässä näin kävi? Aikaisemmin verinäytteenotto on sujunut mutkitta ja verta on tullut vauhdilla putket täyteen. Nyt kyynärtaipeet ovat molemmissa käsissä mustana ja silti verta tippasee kuin paineettoman putken päästä.
Hoitajakin on tuskastunut. Hän selittää, että on juuri valmistunut terveydenhoitajaksi eikä ole juurikaan pistänyt.
Opiskeluaikana pistämisharjoituksia oli tehty hirveän vähän – tieto, jota tuossa tilanteessa ei olisi tarvinnut edes kertoa.
Asiakas lähtee toimenpiteestä alakuloisena. On paha mieli sekä omasta että ennen kaikkea nuoren hoitajan puolesta.
Asiakas kirjoittaa palautteessaan, että noin kokematonta hoitajaa ei saisi missään nimessä jättää yksin tuollaiseen tilanteeseen.
Enitenneulatyynyksi joutunutta asiakasta risoo opetuksen tason lasku. Ei voi olla niin, että peruspistäminen on ammattilaiselle ylivoimaista.
Miten käy vastavalmistuneille leikkaaville lääkäreille tai päivystyspoliklinikoilla vastaanottoa pitäville? On tehtävä isoja ratkaisuja nopeasti, mutta entä jos ammattitaito ei vielä riitä eikä kokeneempi kollega ole koko ajan olan takana?
Säästöthän ne tietenkin kummittelevat näissä ammattitaidottomien kouluttamisessa. Kurimuksen keskellä on koko opetuskenttä.
Yksinomaan ammatillisesta koulutuksesta hallitus on leikkaamassa määrärahoja yhteensä 190 miljoonaa euroa. Säästäminen alkaa jo ensi vuonna, vaikka koulutuksen uudistaminen on edessä vasta vuotta myöhemmin. Nurinkurista.
Käykö niin, että ensin ajetaan toiminnat ja laatu rahapulassa minimiin ja sitten yritetään raunioista lakaista kokoon toimivia, tehokkaita yksiköitä?
Nimimerkki Ammattikoululainen kiteytti hyvin kaupunkilehti Forumin mielipidepalstalla ammattitaidon ajautumisen sukupuuttoon.
– Opiskelen Oulussa ammattikoulussa kokiksi toista vuotta ja siltikään en osaa tehdä muuta kuin kotiruokia. Miksikö? Koska koulullamme on pakko valmistaa päivittäin ruokia, jotka menevät myymälässä kaupaksi ja siksi ruuan on oltava tasalaatuista kotiruokaa.
Niinpä. Pelkkää nakkisoosiako sitä tulevaisuudessa tarjoillaan ravintoloissa?
Tarvitseeko sitä varten monta vuotta koulunpenkkiä edes kuluttaa?
Kolumni