Vaikka huhut vinyylilevyn kuolemasta ovat olleet vahvasti liioiteltuja, on yksi asia toisin: kansitaide. Levynkannessa jokaisella tuumalla on ollut merkitystä ja kotelon koko on ratkaissut kansitaiteessa enemmän kuin mikään muu.
Cd-kotelossa moni hyväkin idea laimentuu murto-osaansa tai pahimmassa tapauksessa katoaa kokonaan. Monen mielestä cd-formaatin yleistyminen tappoi vakavasti otettavan kansitaiteen.
Ensimmäinen oikea levynkansi julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1940. 1950-luvulla kansitaiteessa alettiin käyttää enemmän valokuvia ja aikansa mielenkiintoisin graafinen suunnittelu alkoi näkyä pitkäsoittojen 12-tuumaisissa, eli kanttiinsa 30,5-senttisissä koteloissa.
Köyhässä Suomessa tultiin äänilevytuotannossa jälkijunassa, mutta kun 1970-luvulla päästiin vauhtiin, alkoi tulostakin syntyä.
Toimittaja-valokuvaajaRisto Vuorimiehen (s. 1948) kokoama Hirvi, älä tule tielle on 1970-80-lukujen kansitaiteeseen painottuva kirja. Se esittelee yli 300 suomalaista levynkantta ja haastattelujen kautta kymmenen ammattimaista kannen tekijää.
Teos on lajissaan ensimmäinen. Vuorimies on ansioitunut levynkansitaiteilija itsekin. Hänet muistetaan etenkin Hurriganesin alkuaikojen kansista, joista Roadrunner on suomalainen rock´n´roll -ikoni.
Suomalaisissa levynkansissa ongelmana oli pitkään sama tosikkomaisuus kuin musiikissakin, mutta kansitaiteessa tönkköys poiki usein tahattoman huumorin kukkasia. Vuorimies ei myönnä poimineensa mukaan myös huonoja kansia, mutta varsinkin 1980-luvulle päivitettyjen viihdetaivaan kiintotähtien kannet näyttävät aidosti kammottavilta - fonteista alkaen.
Eikä aina ole näköjään ollut helppoa Hectorillakaan, tai Dingolla ja Mamballa.
Parasta ovat tekijöiden mehukkaat tarinat kansien syntyhistorioista. Esimerkiksi Taiskan ensimmäinen ulkomaanmatka oli parin viikon kuvausmatka Kenian hiekkarannoille.
Eihän Mombasa-lp:n kantta olisi voinut kuvata missään muualla. Myös kuvaukset tulitekniikan, tuulikoneiden ja muiden analogisten efektien hyväksikäytöstä ovat hillittömiä, varsinkin, kun lopputuloksen voi monesti tarkistaa viereiseltä sivulta.
Haastattelujen kautta havainnollistuu myös ajan kulku. Monen vanhan tekijän mielestä tietokone- ja digitaalitekniikka ovat tehneet grafiikalle hallaa.
Kun aikoinaan kansitaidetta saatettiin suunnitella ja puurtaa porukalla valmiiksi kymmeniä tunteja, voi saman huitaista nyt kasaan muutamalla napinpainalluksella.
Todellinen taso näkyy lopputuloksessa helpommin, kun prosessiin ei tarvita välttämättä enää ensimmäistäkään lahjakkuutta.
Hirvi, älä tule tielle -kirjassa harmittaa sen pieni koko. Kun kaksitoistatuumaiset kannet esitellään parhaimmillaan vain vajaan yhdeksän, ja heikoimmillaan alle kahden tuuman koossa, on epäilemättä säästetty väärässä paikassa.
Vähäisempi määrä kansia olisi parantanut paikoin sekavannäköistä kokonaisuutta.
Mutta ei auta valittaa. Tämän kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko, joka toivottavasti poikii jatkoa. Esimerkiksi Sakke Järvenpään anarkistiset Sleepy Sleepers -kannet sekä jo ulkomailla noteeratut Jimi Tenorin ja Pansonicin hengentuotteet ansaitsevat ehdottomasti oman kirjansa.
