Suomi ja Pohjoismaat muistetaan toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta maailmanlaajuisesti modernin designin kultamaana. Savupiipputeollisuuden ajan modernismi määritteli tuotteen muodon sen toiminnallisuudesta käsin. Nykyisin esimerkiksi tietoverkkomuotoilussa toiminnallisuus on usein unohdettu. Uuden median designereillä olisikin opittavaa modernisteilta. Funktionaalisuus tulee yhä tärkeämmäksi mediateknologioiden ja niiden pohjalta rakentuvien dataympäristöjen monimutkaistuessa, joskin sen määrittely on vaikeaa toimintojen moninaistuessa ja erilaistuessa. Yhä tärkeämpää on ymmärtää elämyksellisyyden, kerronnallisuuden ja esteettisen käytettävyyden merkitys osana toiminnallisuutta.
Klassisessa media-analyysiperustaisessa tuotekehityksessä ajateltiin, että väline, esimerkiksi filmi, oli teknisessä mielessä valmis ja vain sisältöjä, yksittäisiä elokuvia, kehitettiin. Uudessa mediatieteessä välineen muodostava systeemi ei sen sijaan ole koskaan valmis vaan jatkuvasti muovautuva. Uusien medioiden teollisuus on ratkaisevasti vahvemmin sidoksissa tutkimukseen ja tuotekehitykseen kuin mitä elokuvateollisuus oli.
Sisällön ja välineen vanha erottelu juontui osaltaan siitä, että kulttuuri ja teknologia nähtiin erillisinä sfääreinä: ensimmäinen liittyy taiteellis-humanistiseen alaan, jälkimmäinen teknotieteelliseen. Ajatus oli, että teknologiaa kehitettiin yhtäällä, minkä jälkeen teknologiaan sopivat kulttuuriset sisältötuotteet tehtiin toisaalla. Näin sisällöt sopeutettiin teknologiaan. Nykyisin päinvastaisesti menestyvä teknologia suunnitellaan sisältöjen ehdoilla. Tähän tarvitaan uutta insinöörikoulutusta.
Suunnittelutieteen näkökulmasta tapahtuvassa media-analyysissä on painopisteessä tekijän oma näkökulma vielä valmistumattomaan teokseen erotuksena humanistisesta elokuva- ja televisiotieteestä, joka korostaa vastaanottajan elämystä tai tutkijan tietoa tekijästä ja tämän jo aiemmin valmistuneista teoksista. Tosiasiassa kulttuuriteollisuus toimii kuluttajan ehdoilla.
Hollywoodissa psykologisesti pohjustetuilla katsojatutkimuksilla selvitetään filmien pienimmätkin esteettiset ja dramaturgiset yksityiskohdat. Naiivin suunnittelutieteen perusidea, tekijän näkökulman korostus vastaanottajasta riippumattomana toimijana voi olla vaarallinen markkinatalousjärjestelmän taideteollisuudessa. Uusien medioiden tapauksessa asia on edelleen problemaattinen sikäli, että katsojan ja tekijän suhde muuttuu ainakin jossain määrin interaktiivisuuden kautta.
Naiiviin suunnittelutieteeseen liittyvä romanttinen taiteilijaneromalli saattaa olla sovelluskelpoinen, jos ajatellaan taiteilijaa oman tuotteensa pioneerikuluttajana, joka luo trendin ja kysynnän. Tuottaja Joe Meekin varhaisen teknolevyn monistus 20. vuosisadan puolivälissä oli lähes olematonta ja sen edustama musiikkityyli tuomittiin elitistiseksi avantgardeksi. Saman vuosisadan lopulla tyyli muuttui nuorisomuodiksi. Ilmiö on tuttu myös digitaalisen mediateknologian ilmeisimmiltä sovellusalueilta. Visionäärien, kuten Ted Nelsonin, utooppiset ajatukset ovat osaltaan luoneet myöhempiä populaareja mediasovelluksia.
Esimerkiksi käyttöliittymien kehitykseen ovat vaikuttaneet ja tulevat vaikuttamaan teknologian kehityksen lisäksi erityisesti visiot tulevaisuuden teknologiasta. Visiot tulevaisuuden koneista ja niiden varaan rakentuvista dataympäristöistä ovat ohjailleet ja ohjailevat edelleen omalla tavallaan tulevaisuuden dataympäristöjen kehitystyötä ja täten myös käyttöliittymien tutkimusta ja rakentamista.
Median valmistus ja käyttö tapahtuvat kentässä, jolla kohtaavat kulttuurin, tekniikan, ympäristön ja talouden tasot. Varsinkin ympäristön taso tarjoaa kiinnostavia tutkimushaasteita. Aistidata ei ole annettua vaan ihmisen aktiivisesti rakentamaa. Digitaalisen dataympäristön käsite nousee ajatuksesta, että simulaatiokulttuurin aikakaudella luonnon korvaa teknoluonto ihmisen keskeisenä aistiympäristönä. Tällöin aistiympäristö on enenevästi teknologinen ja digitaalisesti tuotettu. Tietoverkkojen sovellusalue ei kata pelkkää tietoa vaan yhtä paljon ruumiillisia aistielämyksiä. Digitaalitelevision ja verkon konvergoituessa aistillisuus korostuu nykyistä enemmän.
Myron Kruegerin mukaan käyttöliittymäsuunnittelussa tulee keskittyä ihmisen ominaisuuksiin ja mahdollisuuksiin sen sijaan, että keskittyisimme teknologian kehityksen pohtimiseen. Krueger on sitä mieltä, että tietotekniikan tulee mukautua ihmiseen ja ihmisen tarpeisiin eikä päinvastoin. Tietokoneen tulee hahmottaa ihmisen kehoa, kuunnella häntä ja olla yhteydessä kaikkiin aisteihin. Krueger näkee, että interaktion tulee olla rasitteetonta ja ihmiskehoa kokonaisuudessaan puhuttelevaa. Keinotilaan tulevan ihmisen ei tarvitse pukea mitään yllään; interaktion tulee tapahtua luonnollisesti ja ilman rasitteita.
Jälkiteollisessa yhteiskunnassa ympäristön tyypeiksi muodostuvat luonto, rakennettu ympäristö ja mediaympäristö. Ympäristöestetiikan näkökulmasta audiovisuaalinen mediakulttuuri voidaan käsitteellistää teknoluontona, jossa informaatioteknologia kytkeytyy luontoon ja arjen epäteknologisiksi miellettyihin rakennettuihin ympäristöihin. Kytkeytymisten tuloksena rakentuu uudentyyppisiä sosiaalisia ja vuorovaikutteisia tiloja. Mediaympäristöille on ominaista niiden monimittakaavaisuus ja samojen sisältöjen monistuminen ja versioituminen eri ympäristöissä.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.