Onko taide, vaikkapa maalaus tai musiikkiesitys, vaikuttanut sinuun niin, että henkesi tuntuu salpaantuvan, sydän tykyttävän ja mieli myllertävän?
Jos vastaat myöntävästi, olet kokenut Stendhalin syndrooman - suomeksi sanottuna hurmion.
Tämä tunteiden kyllästämä taiteen kohtaaminen on saanut nimensä ranskalaiselta kirjailija Marie-Henri Beulelta (1783-1842) eli Stendhalilta.
Stendhal kirjasi päiväkirjaansa erittäin yksityiskohtaisesti, miten hän koki taiteen hurmion Italiassa 1811 katsoessaan ylös korkeuksiin Firenzen Santa Croce -kirkon kattomaalauksiin.
Kirjassaan Hurmio - oireet, hoito ja ennaltaehkäisy (Tammi 2009) taiteen tutkija Anna Kortelainen kulkee Stendhalin jalanjäljissä ja esittelee aikojen kuluessa tehtyjä lääke-, yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden käsityksiä Stendhalin syndroomasta.
Kortelainen on myös koonnut kirjallisuudesta lukuisia esimerkkejä Stendhalin syndroomasta ja siksi tulkituista ilmiöistä. Taidehurmion kokijoita ovat niin kirjailijat kuin heidän luomansa kirjalliset hahmotkin.
Esittelyn saa muun muassa Paavo Rintala (1930-1999) ja hänen teoksensa Minä, Grünewald (Otava 1990).
Grünewald
ja kivut
Kalevan lukijoilla oli jo ennen Grünewald-kirjan ilmestymistä mahdollisuus lukea ja kokea Rintalan samaistuminen saksalaiseen taiteilijaan Matthias Grünewaldiin (1475-1528).
Grünewaldin värejä hehkuvat maalaukset ja salaperäinen persoona olivat vallanneet voimalla Rintalan mielen ja työskentelyn.
Syyskesällä 1988 kirjailija Paavo Rintala matkasi nuoruutensa kaupunkiin Ouluun esitelmöimään diakuvin Grünewaldin kuuluisimmasta maalauksesta Isenheimin alttaritaulusta, 1515.
Kalevan tiloihin kokoontunut yleisö kuunteli suorastaan hämmentyneenä kirjailijan luentoa intensiivisistä ja henkilökohtaisista kokemuksista alttaritaulun edessä Unterlindenin taidemuseossa pienessä ranskalaisessa Colmarin kaupungissa.
Rintala oli oivaltanut, että Grünewald oli aikansa hirveän sairauden ja kurjuuden realistinen kuvaaja. Sitä taidehistorioitsijat eivät olleet havainneet.
Ristillä riippuvan Kristuksen ihossa olivat torajyvämyrkytyksen eli ergotismin realistiset oireet.
Alttaritaulu olikin alkuaan maalattu Isenheimin luostarisairaalaan, jossa hoidettiin tämän "Antoniuksen tulen" uhreja.
Unterlindenin taidemuseossa Rintala oli seurannut, kuinka turistiryhmät suhtautuivat Grünewaldin maalaukseen.
"Sen vaikutus ei ole museaalinen... he eivät kohtaa mitään sellaista, jota ovat odottaneet, vaan tuskanhuudon", hän kirjoitti loppuvuodesta 1988 Kalevan artikkelissaan.
Grünewald
johdatti uuteen
Mutta Grünewald oli herättänyt Rintalassa myös muistikuvia yli 40 vuoden takaa. Silloin koulupoika Rintala istui Oulun kirjastossa taidekirjojen ääressä.
Kirjastossa Rintala oli nähnyt ensimmäistä kertaa kuvan Isenheimin alttaritaulusta, samoin taidekirjojen kuvien laajan virran länsimaisen maalaustaiteen koko historiasta.
Näistä taidemuistoista Rintala kirjoitti Kalevaan syksyllä 1989 12-osaisen kirjoitussarjan Samuli Pakkalan kirjastossa. Osa 12 käsittelee Grünewaldin kristuskuvaa.
Rintalan Minä, Grünewald, keskiajan Eurooppaan ja taidemaalarin persoonaan syvälle sukeltava teos, ilmestyi heti seuraavana vuonna.
"Grünewald-kirja aloittaa isän tuotannossa uudenlaisten teosten sarjan... Arvelen myös, että hän oli ajatellut joskus kirjoittavansa Grünewaldista siitä asti kun oli nähnyt kuvan Oulun kirjastossa", sanoo Rintalan tytär Annaliina Rintala Kortelaisen kirjassa.
Muttei Kortelainen unohda Paavo Rintalan varhaistakaan taiteilijakuvausta, kirjaa Jumala on kauneus (Otava 1959).
Sen kirjoitusprosessissa Rintala samaistui sydänjuuriaan myöten liminkalaisen taidemaalari Vilho Lammen (1898-1936) elämään ja teoksiin.
Jo Stendhalille "syndrooma" Italiassa oli avain uuteen, työhön taiteen ja kirjoittamisen parissa.
"Hänen taidehistoriallinen työ ja kirjoitustyö näyttää alkaneen nimenomaan Firenzen kokemuksesta", Kortelainen kirjoittaa.
Rintalan Minä, Grünewaldia seurasi Sarmatian Orfeus (Otava 1991). Teos yhdistää Rintalan ja Stendhalin. Siinä Italian hurmion ja sitten pian Napoleonin Venäjän sotaretken raakuuden kokenut Stendhal on Rintalan kertojaminän opettaja "konsuli Henri Beyle".
Kertoja ja oppilas keskustelevat Platonista, hyvästä elämästä ja sydämen tien tärkeydestä. Taiteen positiiviset tunnekohtaamiset, Stendhalin syndroomat, olivat kantaneet Stendhalin sodan kauheuksien yli.
Kaikki
voivat eläytyä
Kirjailijoilla on kyky antaa sanat niille mielenmyllertäville kokemuksille ja muistoille, joilla samaistutaan taideteokseen, taiteilijaan, astutaan sisälle taiteen maailmaan.
Mutta kyky kokemuksiin ja muistoihin on kaikilla.
Stendhalin syndrooma on parhaimmillaan myönteinen ilmiö ja osoittaa kokijansa herkkyyttä ja empatiakykyä. Juuri sielun tuntemuksista nousee mielihyvä ja onni, Anna Kortelainen siteeraa Stendhalia. Eikä näitä tuntemuksia saa ehkäistä.
Hälyttävää sen sijaan on taiteen nostattama tuhoamisvimma sekä täydellinen immuniteetti taiteelle.