Kirjoittaja on kiiminkiläinen
filosofian tohtori ja pastori.
Uskonnollinen ihminen - homo religiosus - on koko olemassaolonsa historian ajan ilmaissut itseään ja kokemuksiaan myös kuvallisesti. Eri kulttuureissa ja eri perinteissä kuvallinen ilmaisu on luonnollisesti muodostunut omanlaisekseen.
Kristillinen kirkkotaide ja sen synty nojaa klassiseen platonilaiseen ajatukseen, jonka mukaan kuva jäljittelee peilikuvan tavoin todellisuutta. Kuvan ja kuvattavan välillä ajatellaan vallitsevan samankaltaisuus. Kirkollisella taiteella on siis aina melkoisen suuri tehtävä. Voiko kuva taiteena ja inhimillisen kulttuurin tuotteena kuvata teologian kohdetta, Pyhää ääretöntä, jolla ei ole alkua tai loppua?
Kirkkotaiteen tehtävä on uskontokunnasta riippumatta hiljentää ihmisten mieliä ja johtaa heidän ajatuksiaan Pyhän ääreen. Perinteisesti kirkkotaiteella on ollut myös vahvasti opettava merkitys. Vanhojen kivikirkkojemme kuvaohjelmat ovat varmasti aikanaan olleet vaikuttava elämys lukutaidottomalle kirkkokansalle. Kun värikkäitä, vielä vähemmän liikkuvia kuvia ei pursunnut joka tuutista, raamattuhistorian väkevät kuvaukset puhuttelivat ihmisen mieltä.
Uskonpuhdistuksen myötä kirkkotilatkin kokivat puhdistuksen. Myös pohjoisen kivikirkkojen kalkittujen seinien alla piileksii monimuotoista kirkkotaidetta odottamassa sitä hetkeä, kun restaurointitekniikka mahdollistaa turvallisen esiin ottamisen.
Maalauksien lisäksi kirkkotaidetta on musiikki, käsityöt, arkkitehtuuri, veistokset sekä jumalanpalveluselämässä käytetyt esineet. Kaikki edellä mainittu puhuu sanatonta uskon kieltä. Viime vuosikymmeninä myös elokuvat ovat nousseet merkittävän asemaan uskonnollisen kokemuksen ja vertauskuvallisen todellisuuden kuvaajina. Brianin elämä, Kristuksen viimeiset kiusaukset ja Postia pappi Jaakobille ovat vai muutamia esimerkkejä teoksista, jotka ovat tulkinneet uskoa ajassa ja herättäneet keskustelua komedian, draaman ja raamattuhistoriallisen uudelleentulkinnan kautta.
Silloin tällöin keskusteluun nousee kirkkotaiteen erityisyys. Onko kirkkotaide erilaista kuin muu taide? Mitkä ovat sopivia aiheita kirkkotilaan? Kuka sopivuudesta päättää? Miten taiteen autonomian periaate sopii kirkkotaiteeseen ja esimerkiksi kirkkotiloihin tilattuihin teoksiin? Joskus erimielisyyttä voi syntyä esittävän ja abstraktin taiteen mahdollisuudesta ja sopivuudesta kirkkoon. Taidehistoriasta tunnetaan tapauksia, joissa alttariseinän alastomia hahmoja on myöhemmin peitelty viikunanlehdillä häveliäisyyssyistä tai tilattua teosta ei ole laitettu ollenkaan esille.
Modernissa luterilaisessa kirkkotilassa on perinteisesti pidättäydytty melko vaatimattomassa kuvallisessa ilmaisussa. Etenkin ero toiseen kansankirkkomme, ortodoksisen kirkon taideperinteeseen on huomattava. Siinä missä ortodoksinen kirkkotila tuoksuineen, väreineen ja muotoineen kutsuu luokseen, luterilainen betoniluomus saattaa etäännyttää Pyhästä.
Voisiko tässä olla yksi syy siihen, että moni luterilainen itsekin tuntee, että uskonnollisen kokemuksen mieli ja sisältö on vaikea saavuttaa omassa traditiossa? Kokonaisvaltaisuus, elämyksellisyys ja koskettavuus tuntuvat hyljeksivän luterilaista, vai hyljeksiikö luterilainen niitä?
Kirkkotaide voi herättää myös intohimoja. Esimerkkinä tästä on taannoinen Rovaniemen seurakunnan "kuvakiistaksi" julkisuudessa nimetty keskustelu, jonka keskiössä oli taideteoksen sijoittaminen kirkkotilaan. Joskus kiistoissa kyse on kokonaan muusta kuin itse taiteesta: onhan taidehankintojen takana aina, kaikkina aikakausina myös monia muita kuin taiteellisia ambitioita. Itse taide on palvellut myös piiloisten, (kirkko)poliittisten viestien välittäjänä aina katakombimaalauksista Vatikaanin taideaarteisiin. Taiteilijat ovat voineet käyttää sivellintään vallan välineenä.
Mielenkiintoinen taide- ja kulttuurihistoriallinen käytäntö on taiteilijoiden itsensä ja aikalaisten hyödyntäminen teoksissa. Taiteilijat ovat esimerkiksi käyttäneet omia ja läheistensä kasvoja maalauksissaan, milloin ironisesti, milloin nöyrän kunnioittavasti.
Tulkitsen, että jälkimmäisestä tavasta on kyse, kun Pekka Halonen maalasi Kotkan kirkon alttaritauluun vaimonsa Mariaksi ja veljenpoikansa Jeesus-lapseksi. Itse hän toimi yhden tietäjän mallina ja kasvoina. Sikstuksen kappelissa, Michelangelon Viimeiselle tuomiolle tulevien ihmisten joukossa on tyhjä ihmisen nahka, jolle taiteilija antoi omat kasvonsa.
Vanhojen klassikkojen ohella myös moderni kirkkotaide puhuttelee. Suurta kiitosta ja suoranaista liikutusta on herättänyt Tyrvään Pyhän Olavin kirkon taide. Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala saivat tehtäväkseen tuhoutuneen ja jälleenrakennetun kirkkotilan taiteellisen valmistamisen. Alttarialueella on Rauhalan paratiisikuvaus monine eläinhahmoineen, lehtereiden maalauksissa on Lavosen kärsimystie taiteilijalle ominaiseen, kasvojen lähikuvauksen tapaan. Toteutus on saanut runsaasti kiitosta taiteilijoiden liittyessä vanhaan kuvaperinteeseen omalla, tunnusomaisella tyylillään.
Tänä vuonna vietetään oululaislähtöisen kuvanveistäjän, Essi Renvallin syntymän 100-vuotisjuhlavuotta. Taidemuseossa on juuri avautunut näyttely hänen elämäntyöstään. Oulun Karjasillan kirkossa on yksi Renvallin merkittävimmistä teoksista: alttarikrusifiksi, joka kuvaa Kristuksen toista tulemista. Toivotan kaikki kokemaan paitsi taiteellisia elämyksiä, myös Pyhän läsnäoloa tämän merkkiteoksen äärellä.