Oululainen Maija-Liisa Takalo kiinnostui kuvataiteesta 1980-luvun lopulla, kun naapurissa oli tuttu taidekauppias käymässä.
"Kotona oli silloin tyhjät seinät ja ajattelin, että jotain sinne olisi hyvä saada. Silloin ostin osamaksulla ensimmäisen maalauksen, se oli Nandor Mikolan vesivärityö. Huomasin heti tykkääväni työstä. Se piti saada."
Mikojan akvarelli sytytti kiinnostuksen taiteeseen.
"Kodin perintönä taideharrastus ei minun kohdalla alkanut. Maaseudun vaatimattomissa oloissa ei oikein osattu arvostaa taiteilijoita. Heitä pidettiin lähinnä työtä vieroksuvina ihmisinä", Takalo naurahtaa.
Kun Takalo vuosia myöhemmin tutustui galleristiin, taideharrastus virisi entisestään. Näyttelyissä tai gallerioissa hän pistäytyy nykyään lähes viikoittain.
"Taide nostaa minut arjen puurtamisen yläpuolelle. Vaikka menisin kuinka väsyneenä galleriaan, siellä tulee hyvä olo. Minua ilahduttaa nähdä ihmisten luovuutta. Etenkin ikääntyvien taiteilijoiden kyky uudistua ihmetyttää jatkuvasti."
Takalon mielestä raha ei ole taiteen harrastajalle kynnyskysymys. Pikemminkin kyse on arvovalinnoista. Toinen on valmis maksamaan maalauksesta ja toinen uudesta sohvasta.
"Eikä taide ole välttämättä edes kallista. Esimerkiksi suomalainen grafiikka on korkeatasoista mutta silti edullista", hän huomauttaa.
Omaa taidemakuaan Takalo kuvaa perinteiseksi. Hän pitää maalauksista ja grafiikasta, mutta esimerkiksi valokuva- tai videotaide tuntuu vieraalta. Ostopäätöksen yhteydessä myös taiteilijan persoonalla on merkitystä.
"Minusta on tärkeää tietää taiteilijan elämänarvoista. Tuntuisi hankalalta katsella kotonaan sellaisen ihmisen käden jälkeä, joka edustaa vieraita arvoja. Esimerkiksi Pentti Kaskipuroa ja Osmo Rauhalaa arvostan taiteilijoina ja ihmisinä."
Jokainen taideteos muistuttaa myös Takalon omista elämänvaiheista. "Kun katson jotain maalausta, muistan milloin sen hankin ja millaista elämä oli silloin."