Suomen keskusta sai sunnuntaina HIFK:n punanuttujen kotiareenalla Helsingissä uuden puheenjohtajan hyvin arkisesti ja ilman suurta tunnekuohua, vaikka puolueella on takanaan poliittisesti äärimmäisen raskas ajanjakso. Eroava puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki sai paljon sympatiaa, tukea, ymmärtämystä ja kiitosta osakseen vajaalta kahdeltatuhannelta viralliselta kokousedustajalta, mutta siinä kaikki sitten olikin.
Mitään suurta pyykinpesua ei nähty. Virallisten edustajien vähäinen määrä kielii siitä, ettei ylimääräistä puoluekokousta pidetty kovin tarpeellisena. Tilaisuudesta ei tullut edeltäneen risteilyn houkutuksista huolimatta keskustaliikkeen suurta voiman osoitusta. Pikemminkin päin vastoin. Pöly Jäätteenmäen eron ympärillä ei nimittäin ole taatusti vielä laskeutunut.
Jäätteenmäki palasi puheessaan Irak-vuotoon ja syihin, joiden takia hänen piti jättää puoluejohtajan tehtävät. Sen jälkeen olikin vuorossa business as usual. Tällaista ilmaisua voi kai käyttää keskustan kokouksesta huolimatta siitä, että se on yhä leimallisesti maaseudun valtapuolue eikä ole merkittävässä asemassa muissa suurissa kaupungeissa kuin Oulussa.
Pääministeri Matti Vanhanen valittiin keskustan uudeksi johtajaksi yhdellä nuijankopautuksella ja myös ilman suurta tunnelatausta. Pohjois-Pohjanmaa näytti puolestaan voimaansa ajamalla Antti Rantakankaan varapuheenjohtajaksi.
Jäätteenmäki palautti keskustan pääministeripuolueeksi kahdella komealla vaalivoitolla. Hän hankki naispuheenjohtajana ja -pääministerinä keskustalle uutta kannatuspohjaa. Vanhasen suuri haaste on pitää se, eikä hän unohtanutkaan mainita Jäätteenmäen tasa-arvo- ja tasapalkkausprojekteja.
Mutta onnistuuko se hänen linjapuheensa teemoilla sekä hänen persoonallaan ja tyylillään, joka vakuuttaa mutta ei ehkä sytytä suuria kansanjoukkoja. Politiikassa ei pötki pitkälle pelkällä asialinjalla, oli se kuinka rautainen hyvänsä. Tarvitaan myös ripaus tunnetta, joskus jopa populismiakin. Vanhasesta sitä tuskin löytyy.
Vanhasen linjapuheeseen sisältyi valtapolitiikan kannalta suuri sanoma: hän hautasi Paavo Väyrysen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäisen aloittaman tahtopolitiikan, joka perustui ajatukseen siitä, että keskustan pitää haastaa SDP noustakseen maan ykköspuolueeksi. Esko Aho ja myös Anneli Jääteenmäki jatkoivat samaa linjaa, mutta ehkäpä juuri Jäätteenmäen kohtalo vakuutti Vanhasta siitä, että tyylin on muututtava. Jäätteenmäki kaatui viime kädessä siksi, että hän haastoi SDP:n viimeisen päälle.
Vanhanen lupaa yhteistyötä vastakkainasettelun sijasta. Hän sanoi, että lopputulos on hänelle tärkeämpi kuin taiteellisuuden vaikutelma.
Aho nosti keskustan suurimmaksi puolueeksi 1991 ja Jäätteenmäki tänä vuonna. Aho ei pystynyt säilyttämään asemia. Vanhasen tavoite on pitää keskusta vallassa. Hän aikoo tehdä sen kehittämällä keskustasta tulevaisuuspuolueen.
Vanhasen ensimmäiset tulevaisuuslinjaukset olivat tasapainoisia, järkeviä ja lupauksia herättäviä. Hän nimittäin aikoo käydä voimalla käsiksi yhteiskunnan suuriin ongelmiin, niin sanottuun Kiina-ilmiöön ja väestön ikääntymiseen. Niitä hän kutsui Suomen ja keskustan kaksoishaasteeksi. Hän esitti ratkaisukeinoiksi linjauksia, jotka eivät ole olleet jokapäiväisiä keskustajohtajien suussa. Hän tavoittelee muun muassa kilpailukykyistä ja kannustavaa verojärjestelmää Suomelle, patistaa yrittäjyyteen ja henkilökohtaiseen vastuunkantoon sekä kehottaa arvioimaan Suomea kriittisesti investoijien silmin.
Näillä linjauksillaan Vanhanen ei vain haudannut tahtopolitiikkaa, vaan otti myös etäisyyttä jakopolitiikkaan. Sekin olisi suuri suunnanmuutos keskustassa.