Tuomari Nurmio 45 Specialissa
Oulussa sunnuntaina 5.4.
Miekka ja kypärä -palsta käsittelee
menneiden aikojen nuorisokulttuuria.
Tuomari Nurmio ei nauttinut läpimurrostaan.
30 vuotta sittenHannu Nurmiosta oli kovaa vauhtia tulossa koko kansan Tuomari. Alkuvuodesta 1979 julkaistut Valo yössä- ja Hän on täällä tänään -singlet olivat hittejä, ja menestyksen huipensi loppukesästä ilmestynyt Kohdusta hautaan -albumi.
Erikoista oli kuitenkin se, ettei tähti itse nauttinut suosiostaan. Nurmio katsoi tulleensa vetäistyksi marginaalista valokeilaan, ja suuren yleisön viihdyttäjän rooli tuntui vieraalta.
"En kokenut itseäni sellaiseksi millään tavalla, ja sen takia yllätys oli täydellinen", Nurmio muistelee nyt. Hänen asemansa muuttui jyrkästi.
"Kaupungilla liikkuessa joutui silmätikuksi ja keikoilla apinatarhatyyppisiin systeemeihin. Toimittajat kirjoittelivat lehtiin lauseita, joita en koskaan itse sanonut. Mitään kusen päähän nousemista ei ollut, mutta kyllähän siinä tilanteessa identiteettikriiseihin joutui."
Väkijoukkojen edessä esiintyminen ei sinänsä ollut vierasta, sillä vasemmistolaisen laululiikkeen riveissä Nurmio oli keikkaillut muun muassa USA:n 200-vuotisjuhlien varjotapahtumassa ja Dylan-illoissa. Muuten tilanne oli kuitenkin toinen. Omat biisit edustivat irtiottoa poliittisuudesta, ja suomenkielisen rockin kertaheitolla mullistaneet lyriikat toivat mukanaan profeetallisen auran.
"Alusta lähtien mukana oli tiettyä hartautta, hihhulointia - se on oikeastaan aika hyvä termi: välillä herätyskokouksen tunnelmaa, välillä juoppouden nurjaa puolta. Piti totuttautua kännimölisijöihin. Nykyään se ei tuota mitään vaikeuksia, mutta silloin perseet olalla oleva yleisönosa oli uutta."
"Mun entiset poliittiset taustavoimathan eivät tykänneet tuosta materiaalista, eikä siihen suuntaan ollut mitään tilivelvollisuutta. Jotain niistä arvoista olin kuitenkin sisäistänyt, kuten epäkaupallisuusteeman."
Nurmio sanookin oppineensa vasta myöhemmin arvostamaan kaikenlaiset ryhmäjaot ylittänyttä kansansuosiotaan. Alun sokkireaktio aiheutti haista paska -fiiliksiä, jotka ilmenivät esimerkiksi löyhänä keikkamoraalina.
"Silloin mulla oli paljon hällä väliä -tyyliä. Mä en piitannut paskaakaan", laulaja naurahtaa. "Nykyisin vastuuntunto siitä, miten keikat hoidetaan, on noussut."
Suosion suuruutta kuvastaa se, että 30. elokuuta 1979 Tuomari Nurmio ja Köyhien ystävät soitti kaksi loppuunmyytyä konserttia Oulun Pohjankartanossa. Kalevan keikkaraportissa ihmeteltiin tähden eleetöntä tyyliä, jossa hymy ei karehtinut eikä rytmijalka vipattanut.
"Ne olivat sellaisia tarkoituksellisia tekoja tai tekemättömyyksiä", Nurmio kertoo. "Niistä puhuttiin koko bändin kesken Köyhien ystävissä ja seuraavassakin [Viides kolonna-] bändissä. Keikkumista ja heilumista musan tahdissa pidettiin naurettavana."
Kalevan jutussa tuleva oikeustieteen kandidaatti lausui myös: "Kun laulut eivät enää elätä, perustan köyhille oikeusaputoimiston." Vitsi tai ei, niin totta toinen puoli:
"Tuohon aikaan oli koko ajan fiilinki, että tää homma on vain väliaikaista", Nurmio muistaa. Tunne katosi vasta kultaa myyneen Käytettyä rakkautta -albumin myötä vuonna 1986.
"Silloin kävi ilmi, että tätä voi jatkaa ammattina. Jos levy olisi ollut floppi, niin en tiedä, mitä siitä olisi seurannut. Mutta siitä syttyi tavallaan vihreä valo."