Suvivirressä on säväyttävä ensimmäinen säkeistö. Se ilmentää kevään tuloa ja uuden syntyä.
Kouluaikana siihen sisältyi erityinen lataus, sillä se tiesi vapautumista koulun kahleista. Siihen aikaan vapautta kestikin peräti kolme kuukautta, ellei sattunut saamaan kesälukemista, ehtoja.
Suvivirren ensimmäinen säkeistö soikoon Suomen kouluissa nyt ja vastakin.
”Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks’ luopi,
sen kutsuu elohon.”
Mitäpä tuohon on sanomista. Näinhän asia on eikä varmaan muuksi muutu.
Suvivirren muiden säkeistöjen laulaminen voitaisiin kuitenkin lopettaa kaikessa hiljaisuudessa. Ne sisältävät puhdasta uskonnollista propagandaa. Tämä on tietysti hurskas toive, sillä sen verran tunteita tuo biisi herättää kristillisen perinteen vaalijoissa.
Toisessa säkeistössä kaikki pannaan jumalan hyvyyden piikkiin, kolmannessa herran kansa kiittää luojaansa, neljännessä Jeesus on kristus valo, viidessä odotetaan kastetta Siionin ja kuudennessa sun siunataan.
Toki sanoma on puettu kauniiseen pakettiin, niin kauniiseen, etteivät monet miellä tekstiä edes uskonnolliseksi julistukseksi, vaikka se on sitä jos mikä.
Jos tuntuu kuitenkin, että laulu jää ensimmäisen säkeistön laulamisella hieman lyhyeksi, mikä estää pidentämästä sitä toistamalla säkeistö tai laulamalla se murteella kuten stadin slangilla:
”Jo pukkas glaiduu aikaa,
on kesis viimeinkin.
Ja minne vaan kun tsiigaa,
nii hittaa blumsterin.
Ja kaiken uusiks duunaa
noi säteet suulperin.
Ne stadin nyyaks puunaa,
vek stikkaan perperin.”
Vaikka asia tarkoittaa samaa kuin suomeksi, se kuulostaa varsin erilaiselta.
Joku osaisi varmaan vääntää ensimmäisen säkeistön Oulun murteelle.
Ja miltähän se kuulostaisi raumalaisittain? Mahtaisi syntyä melko keväinen olo, kun Heli Laaksonen veisaisi sen vanhalla raumalla.
Suvivirren veisuuta puolustellaan kulttuuriperinteen vaalimisella. Sitä se toki on, kristillisen kulttuuriperinteen ylläpitoa.
Jotkut haluavat pitää siitä kiinni kynsin hampain, vaikkei se juurikaan hetkauta tavallista kadun kulkijaa.
Miten tämä perinne on syntynyt? Ei suinkaan yliluonnollisen herätyksen kautta taivaan lahjana, vaan ihmisten itsensä tekemänä.
Se on syntynyt pakottamalla kansa uskomaan yhteen ja ainoaan oikeaan jumalaan.
Kovin pitkälle historiankirjoissa ei tarvitse mennä, kun löytää jo varsin raadolliset keinot, joilla tämä työ tehtiin. Se oli osa vallankäyttöä, ihmisten alistamista nöyriksi alamaisiksi. En tiedä mitä hohtoa on ylläpitää tähän viittaavaa perinnettä.
Kun aikansa jotain taotaan ihmisen kalloon, ensin pakolla ja sitten muilla keinoin, jukuripäisempikin oppii. Varsinkin, jos ei ole muuta vaihtoehtoa.
Minäkin opin virren 555 ulkoa ennen kuin osasin edes lukea. Se oli pakko opetella kouluun.
Äiti istui keittiön pöydän päässä ja luki virren sanoja edellä ja minä perässä. Äiti huusi ja luki, minä itkin ja toistin. Taisi siinä päästä jokunen ärräpää vuoroin kummaltakin.
Perille meni niin, että osaan sen vieläkin, vaikka nuo oppitunnit pidettiin yli puoli vuosisataa sitten.
Kristillisellä perinteellä on niin vahva jalansija opetuksen ja vallan koneistossa, ettei sitä osata edes asettaa kyseenalaiseksi.
Vallan voima on yhtä kova kuin se oli silloin kun oppia taottiin esi-isiemme kalloihin. Jos asettuu poikkiteloin, leima pamahtaa otsaan. Olla siinä vapaan maan vapaa kansalainen.
Ja kyse on vain siitä, uskooko johonkin, jonka joku väittää todeksi vaikkei pysty todistamaan.
Kolumni