Taas jonotetaan! Lämpimässä heinäkuun illassa Kastellin koulun pihalla riittää porukkaa, kun lähiseudun tuottajat ovat saapuneet kauppaamaan kalaa, lihaa, jogurttia, leipäjuustoa, vihanneksia, hunajaa, leipää, munia ja monia muita myytäviään.
Kesän korvilla Oulussa toimintansa aloittanut Lähiruokaryhmä Reko nousi hetkessä suureen suosioon, ja jonoja on riittänyt alusta asti.
Suosio ei tule yllätyksenä, jos on seurannut viime vuosien trendejä: lähi- ja luomuruoan suosio kasvaa jatkuvasti.
Viime viikolla Helsingin Sanomat uutisoi maatilojen suoramyynnistä: senkin uskotaan lisääntyvän lähivuosina.
Tiheään asutussa Etelä-Suomessa näin voi käydäkin, mutta Pohjois-Suomessa matkat ovat pidempiä ja tiloja harvemmassa, eikä myynti suoraan tilalta tavoita asiakkaita etelän malliin.
Lähiruokaa saa Oulussa tietysti torilta, mutta pientuottajan ei kannata päivystää siellä, jos myytävää ei ole paljon.
Siksi Rekon tapaisen mallin tuominen Ouluun on tuottajankin näkökulmasta hyvä idea. Tilaukset tehdään etukäteen netissä ja myyjät ja asiakkaat kohtaavat tuotteiden jakamisen ajan.
Ruokapiiri on saman mallin toinen suosittu sovellutus, mutta piirit ovat usein kooltaan rajattuja. Oulun Rekossa on jäseniä jo yli 2 700, eikä tällä määrällä ole vielä koulunpihaa saatu tukkoon. Vaikka kaikki jäsenet eivät tilaa ruokaa joka kerta, suuri potentiaalinen asiakasmäärä takaa myyjälle sen, että aina löytyy ostajia.
Reko-ryhmiä on Suomessa jo 60 ja perjantain Maaseudun tulevaisuudessa laskettiin tuotteiden yhteenlasketuksi myynniksi tänä vuonna 7–8 miljoonaa euroa.
Maatalouden kannattavuutta moititaan huonoksi. Välikäsien vähentäminen nostaa tuottajan saamaa hintaa, mikä lienee motiivina myös monille lähiruokaryhmien jäsenille ja suoramyynnin asiakkaille.
Se, että asiakas haluaa maksaa ylimääräistä tuottajalle, ei ole uutta. Ovathan suomalaiset ostaneet reilun kaupan tuotteita jo vuosia, muun muassa banaaneja ja kahvia. Reilussa kaupassa tuotteesta maksetaan viljelijälle vähintään takuuhinta, joka kattaa ympäristön ja ihmisten kannalta kestävän tuotannon kustannukset.
Mutta miksi ei ole kehitetty reilun kaupan kotimaista vastiketta? Miksi perunapussia ei voisi myydä kalliimmalla ja korvamerkitä lisätulo tuottajalle?
Kun ruokaperunan tuottajahinta on luokkaa 15 senttiä kilolta, niin toisen mokoman lisääminen kaupan kassalla perittävään hintaan ei tekisi pahaa lovea kuluttajan kukkaroon, mutta suoraan tuottajalle ohjattuna se tuplaisi tuottajahinnan. Kaupan ei tarvitsisi tinkiä osuudestaan senttiäkään, sillä potut kulkisivat tilalta kaupan tiskille aivan samalla vaivalla kuin ennenkin.
Vuosi vuodelta yhä suurempi osuus elintarvikkeista kaupataan siis suoraan tuottajalta kuluttajalle.
Mitä tekee tässä tilanteessa vähittäiskauppa?
Kauppa voi yrittää hyötyä trendistä lisäämällä lähiruoan ja luomun osuutta, mutta koska pientuottajien tuotantomäärät ovat määritelmällisesti pieniä, tällä on rajansa.
Suuremman mittakaavan parannus olisi lisätä maatalousyrittäjyyttä ja monipuolistaa tuotantoa. Tähän ei kaupan ala yksin pysty, mutta se voisi olla mukana esimerkiksi luomassa uusia, tuottajan näkökulmasta nykyistä houkuttelevampia myyntiketjuja.
Reilun potun ideaakin voisi kokeilla, malli on vapaasti sovellettavissa.