Jokainen 1990-luvulla maajoukkueissa kilpaa hiihtänyt on saanut tavallaan synnit harteilleen, kun Kari-Pekka Kyrö väittää dopingin olleen järjestelmällistä suomalaisessa hiihdossa tuona aikana. Näin on leimattu monta syytöntäkin syylliseksi.
Miten entinen kilpahiihtäjä voisi todistaa syyttömyytensä? Ei mitenkään.
Periaatteessa pitäisi olla mahdollista verrata ihmisen 1990-luvun ja tämän päivän veren hemoglobiiniarvoja, sillä hemoglobiini muuttuu luontaisesti ihmisen elinaikana varsin vähän. Joillakin on korkeampi hemoglobiini kuin toisilla - aivan kuten toiset ovat sini- ja toiset vihreäsilmäisiä. Sävyt eivät paljon heittele.
Normaalin miehen hemoglobiinin vaihteluväli on noin 135-165, naisten arvot ovat noin 117-155.
"Vuoristoharjoittelulla voidaan nostaa hemoglobiinia, mutta muutokset ovat yksilöllisiä, maksimissaan noin 15 yksikköä. Erytropoietiinin käyttö saattaa nostaa hemoglobiinin jopa yli kahden sadan", Suomen antidopingtoimikunnan lääketieteellinen asiantuntija Timo Seppälä sanoo.
Seppälä sulkee pois mahdollisuuden, että itsensä syyttömäksi tietävä hiihtäjä voisi puhdistaa epäilykset itsestään julkistamalla 1990-luvulla hänelle tehtyjen hemoglobiinitestien tulokset ja tämän päivän verensä hemoglobiiniarvon.
"On totta, että ihmisen hemoglobiini vaihtelee elinaikana erittäin vähän. Mutta eri laboratorioiden mittalaitteiden erojen takia saman verinäytteen tulokset vaihtelevat varsin paljon. Arvot saattavat heitellä saman näytteen keskiarvosta (140) jopa 120:sta 165:een. Näin ongelmaksi tulee, kenen vanhat hemoglobiinitestit olisivat sataprosenttisen luotettavia ja kenen eivät", Seppälä pohtii.
Hiihtäjä pääsee starttiviivalle, jos miehen hemoglobiini on alle 170 ja naisen alle 160.
"Todistusarvoa hemoglobiiniarvoilla olisi vain, jos esimerkiksi kansallinen tai kansainvälinen liitto olisi rekisteröinyt pitkältä ajalta urheilijoiden veriarvoja, jotka olisi määritetty samassa laboratoriossa tämän päivän hemoglobiinin kanssa", Seppälä sanoo.
Kansainvälinen hiihtoliitto (FIS) ryhtyi tekemään hemoglobiintestejä vuonna 2001, vaikka rajat asetettiin jo 1997. Alkujaan miesten raja-arvo oli 185 ja naisten 165 g/l.
"Vaikka hiihtäjien hemoglobiiniarvoja on mitattu terveydellisistä syistä jo vuodesta 1997, ne tiedot eivät ole julkisia. Meillä ei siis ole olemassa arkistodataa eri hiihtäjien veriarvoista", FIS:n pääsihteeri Sarah Lewis sanoo.
Lewis tietää hyvin, että erytropoietiinitestin tulemisen jälkeen muodissa on jälleen vanha kunnon veritankkaus, jossa urheilijan omaa, säilöttyä verta lisätään takaisin urheilijan suonistoon ennen kilpailua hapenottokyvyn parantamiseksi.
"FIS tekee koko ajan yhteistyötä Maailman antidopingtoimiston (Wada) kanssa, eikä saata mennä kauan, kun oman veren lisääminenkin saadaan kiinni dopingtestissä", Lewis toteaa.
Myös Kansainvälinen yleisurheiluliitto (IAAF) harkitsee ottavansa käyttöön hemoglobiinirajat. Toistaiseksi esteeksi on selitetty kestävyysjuoksijoiden erilaisia asuinolosuhteita ja etnisiä taustoja, joiden takia rajoja on ollut vaikea määritellä.