Kun päiväkerhossa eväsleivät eivät maittaneet, kerhotäti muistutti pisteliäästi Biafran lapsista. En ollut ihan varma missä Biafra oli ja vielä vähemmän ymmärsin, miten minun kuivakat voileipäni vaikuttivat maan lasten asemaan. Tunsin kuitenkin syvästi että Biafran lapsilla oli kova hätä ja tämä oli osaltaan minun syytäni. Leivät piti syödä.
Syyllisyys oli herätetty.
Muutamia vuosia myöhemmin kohtasin saman tunteen uudestaan. Leila-opettajani oli näet kovasti perehtynyt uskonasioihin. Pääsiäisen alla hän julisti meille ekaluokkalaisille kristinuskon ilosanomaa: "Jeesus on kuollut sinun syntiesi tähden. Jeesus on kuollut jotta sinä saisit elää."
Kuuntelin sanomaa hämmentyneenä. Kuollut? Minun syntieni tähden? Miksi? Ja minkä syntien?
Myönnettäköön. Olin kyllä sanonut muutaman kerran rumasti äidille, olin karannut kotoa ja ylittänyt Antin kanssa ison tien, jota ei olisi saanut missään nimessä ylittää. Olin myös vilkaissut vähän kadehtien Pauliinan uutta ja säihkyvää aikuisten polkupyörää. Toisaalta minulla oli aika hieno vihreä potkulauta ja olin aika varma etten ollut pihapiirimme ainoa syntinen kateuden saralla.
Mutta että joku oli mennyt kuolemaan? Meillä oli ollut tapana selvittää asiat pienessä piirissä ilman että kenenkään oli toistaiseksi tarvinnut kuolla. Mutta opettajamme vakuutti että ihan jokainen ihminen on syntinen: jokainen on ajatellut tai tehnyt joskus pahaa, syntiä, ja juuri näiden syntien vuoksi Jeesus kuoli.
Olin todistetusti syyllinen johonkin mitä en pystynyt edes ymmärtämään.
Päätin varmuuden vuoksi rukoilla Jumalaa, koska hänellä tuntui olevan näihin syntiasioihin jotakin vaikutusvaltaa. Yritin olla epäitsekäs sillä mielessäni risteilivät opettajan kertomukset kadotuksesta ja ikuisesta elämästä ja Jeesuksen kärsimyksistä ristillä.
Muistin rukouksessani Biafran lapsia. Rukoilin terveyttä mummolle ja kärsivällisyyttä äidille. Rukoilin että isän työpaikalla ei sattuisi uusia happovuotoja tai muita onnettomuuksia. Liitin rukoukseen lisäksi pitkän liudan nimiä, sillä ajattelin, että jos sellainen paikka kuin taivas on olemassa, en halua olla meidän pihasta ainoa, joka sinne päätyy.
En tiennyt pelkäsinkö enemmän kadotusta vai pelastusta.
Uskonnollisena käsitteenä sanan armo kuulin ensimmäisen kerran vasta vuosia myöhemmin. Aika harvoin anteeksiannosta ja suvaitsevaisuudesta olen kuullut puhuttavan sen jälkeenkään.
Näin piinaviikolla kunnon kristityn tulee pohtia Jeesuksen kärsimyshistoriaa ja hänen uhraustaan kristikunnan hyväksi. En ole uskonoppinut tai raamatuntutkija. Tiedän kuitenkin että Raamatulla lyödään ihmisiä päähän päivittäin mitä erikoisemmista syistä.
Aivan liian moni on joutunut uskonnon ahdasmielisyyden vuoksi väheksytyksi, halveksituksi ja yhteisönsä hylkäämäksi. Ehkä voisimme tällä viikolla miettiä hetken niitä isättömiä lapsia, papeiksi halunneita naisia tai jopa avopareja, jotka uskonnon varjolla on eri aikoina tuomittu.
Ehkä voisimme miettiä niitä samaa sukupuolta olevia pareja jotka eivät saa parisuhteelleen kirkon siunausta syystä joka ei minulle ole vielä valjennut. Ehkä voisimme pohtia sitä suvaitsevaisuutta jolla kirkko on suhtautunut eri aikoina poikkeaviin tai vähäosaisiin.
Tuomareita ja syyttäjiä maailmassa riittää ilman kirkkoakin. Minua kiinnostaa enemmän se Jeesus, joka piti vähäosaisten, heikkojen ja halveksittujen puolta. Hänen opetuksilleen maailmassa olisi edelleen tarvetta.
Ehkä välillä jopa kirkon sisälläkin.