Kun Anders Behring Breivik tappoi viime vuoden heinäkuussa Norjassa 77 ihmistä, ryhdyttiin heti miettimään sitä, pidetäänkö häntä syyntakeisena vai syyntakeettomana. Joutuuko hän vankilaan vai psykiatriseen hoitoon. Mielenterveyttä koskevat lausunnot menivät ristiin. Tuomioistuin päätyi syyntakeisuuteen ja rikosoikeudelliseen vastuuseen ja tuomitsi 21 vuotta vankeutta.
Norjassa, kuten useimmissa Euroopan maissa, tuomioistuin voi määrätä rikoksentekijän vankilan sijasta myös psykiatriseen hoitoon. Suomessa tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, vaikka lehdissä joskus saattaakin niin lukea. Mielisairaalaan määräämisestä päättävät Suomessa terveydenhoitoviranomaiset eivätkä tuomioistuimet.
Jos tuomioistuin päätyy pitämään syytettyä syyntakeettomana, häntä ei voida määrätä rangaistukseen. Tuomioistuin voi kuitenkin määrätä, että syytettyä säilytetään vankilassa kunnes Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on selvittänyt, onko tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen edellytyksiä olemassa.
Pakkohoitoon voidaan henkilö puolestaan määrätä ainoastaan silloin, kun hän on mielisairas ja hoidon tarpeessa. Tällä puolestaan tarkoitetaan sitä, että hoitoon toimittamatta jättäminen pahentaisi mielisairautta tai vakavasti vaarantaisi hoidettavan tai muiden terveyttä ja turvallisuutta. Lisäksi vielä edellytetään, etteivät muut mielenterveyspalvelut sovellu tai ole riittäviä.
Rikoslain syyntakeisuus samoin kuin mielenterveyslaissa mainittu mielisairauskin ovat määrittelykysymyksiä ja historian kuluessa moneen kertaan muuttuneet. Vaikka Suomessa tällä hetkellä on suhteellisen uusi mielenterveyslaki vuodelta 1990 ja rikoslain syyntakeisuusmääritelmä vuodelta 2003, näitä lakeja ei ole sovitettu yhteen. Henkilö voi toisin sanoen olla syyntakeeton ja vaarallinenkin mutta ei mielisairas.
Suomessa jätetään vuosittain 30–40 syytettyä sekä syyntakeettomina rangaistukseen tuomitsematta että pakkohoitoon määräämättä. He putoavat ikään kuin järjestelmien väliin. Luultavasti he ovat syyllistyneet sellaisiin omaisuusrikoksiin tai vahingontekoihin, joita ei pidetä vaarallisina terveydelle tai turvallisuudelle.
Syyntakeettomuus merkitsee sitä, ettei henkilö mielenterveydessä olevan puutteen vuoksi ymmärrä tekonsa luonnetta tai pysty sääntelemään käyttäytymistään. Täytyy vain toivoa, että nekin, jotka jäävät syyntakeettomina rangaistukseen tuomitsematta, jotenkin pääsevät mielenterveyspalvelujen piiriin.
Suomalaisen järjestelmien traagisiin piirteisiin kuuluu se, että vankilassa kyllä pääsee vankimielisairaalaan, mutta vankilan ulkopuolella sairaaloihin pääsy on usein vaikeaa ja lyhytkestoista. Onpa joskus tapahtunut niinkin, että sairas henkilö on tappanut täysin tuntemattoman ja selittänyt tekonsa motiiviksi halunsa päästä vankimielimielisairaalaan.
Vielä 1960-luvulla mielisairaiden hoito oli hyvin laitoskeskeistä. Mielisairaaloissa oli yli 20 000 paikkaa. Samaan aikaan vankilukukin huiteli 7 000:ssa. Mielenterveyslääkkeiden kehityksen myötä aluksi luultiin avohoidon hoitavan kaikki potilaat ja laitoksista päästävän kokonaan eroon.
Seuraukset eivät olleet aina onnistuneita, kun osa potilaista näytti seilaavan pillereineen avohoidossa lähinnä Helsingin kolmosen ratikassa. Tosiasioita ei haluttu aluksi tunnustaa. Kaikki eivät selviä ilman valvontaa avohoidossa ja on olemassa myös ihmisiä, jotka ovat todella vaarallisia.
Kun yli 20 vuotta sitten eräältä psykiatrilta kysyttiin kongressissa, miten on mahdollista, että vuonna 1989 63-vuotias 21 otteeseen muun muassa murhayrityksestä ja ryöstöstä tuomittu Jammu-setä saattoi siepata ja surmata kaksi 8-vuotiasta pikkutyttöä, psykiatri vastasi, että – aina roiskuu, kun rapataan.
Tällaiset vastaukset eivät tällä hetkellä ole enää mahdollisia. Valtion on perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan huolehdittava kansalaistensa turvallisuudesta. Myös pakkohoitoa koskevat lait on muotoiltava siten, että potilaiden oikeusturva vapauteen, yksityiselämään ja itsemääräämisoikeuteen tulee mahdollisimman hyvin suojatuksi.
Vaikka mieleltään sairaita hoidetaan menneisiin vuosikymmeniin verrattuna vähemmän laitoksissa, eivät potilaat ole minnekään hävinneet. Pakkohoitopäätöksiäkin tehtiin vuonna 2010 yli 9 000 ja vapaaehtoisesti hoidettiin yli 20 000. Avohoitopotilaita oli noin 150 000.
Näihin lukuihin verrattuna tuomioistuimiin tulleet mielentilaa koskeneet tapaukset ovat tosi harvinaisia. Mielentilalausuntoja tilataan vuosittain 100–200 ja syyntakeettomiksi todetaan noin 50 henkilöä. Vaarallisuuslausuntoja annetaan noin 20 vuodessa. Moniin muihin maihin verrattuna oikeus- ja terveyssektori kohtaavat Suomessa kovin harvoin.
Hoitoajat sairaaloissa ovat lyhentyneet. Samat potilaat saattavat kulkea montakin kertaa vuodessa sairaalan ovista sisään ja ulos ja olla milloin avohoidossa ja milloin laitoshoidossa. Niuvanniemen sairaan johtava ylilääkäri Eila Tiihonen puhui pyöröovisyndroomasta, kun potilaat ennen Niuvaan tuloaan ovat keskimäärin olleet kymmenen kertaa psykiatrisessa sairaalassa.
Näyttääkin siltä, että Suomessa ei sairaaloissa ole nykyään aikaa hoitaa eikä aikaa saada olla sairaana. Täytyy vain ihmetellä, miten potilaat, omaiset, hoitajat ja lääkärit tällaisessa hullunmyllyssä selviävät.
Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.