Reilut viisi vuosikymmentä Lapin sodan päättymisen sain uuden näkökulman toiseen maailmansotaan kansainvälisesssä opiskelijayhteisössä Prahassa. Sodan tapahtumat näyttävät Keski-Euroopasta kovin toisenlaiselta kuin koto-Suomesta katsottuna.
Ystävieni isovanhemmat eri puolilla Eurooppaa olivat eläneet sodan hyvinkin erilaisisssa oloissa. Yhden esiäiti oli joutunut keskitysleirille, toisen isoisä oli ollut natsien luottomiehiä. Kolmannen suku oli piileskellyt sotaa vuosikausia syvällä metsän uumenissa.
Muiden tapaan minäkin kerroin pääpiirteissään oman kansani vaiheista maailmansodan pyörteissä. Myös sotatoveruudesta Saksan kanssa.
Tämä tieto järkytti syvästi etenkin seurueemme amerikkalaisjäsentä. Hän ei voinut ymmärtää että suomalaiset olivat taistelleet natsi-Saksan rinnalla. Itse hämmennyin tästä tuomitsevasta vastaanotosta siinä määrin että ryhdyin keksimään mitä ihmeellisempiä selityksiä vuosikymmenien takaisille tapahtumille.
Minua syyllistettiin ja minä syyllistyin. Ihan turhaan.
Suomalaisnuori joutuu tähän tilanteeseen perin harvoin. Saksalaisille ikätovereilleni se sen sijaan on arkipäivää. Emmekä me suomalaiset ole tässä syyllistämisprojektissa pärjänneet mitenkään erityisen huonosti. Suomalainen saattaa edelleen raapia tulitikkuja saksalaisturistien linja-auton vieressä vähintäänkin vihjailevasti.
Syyllisyys halutaan siirtää yhä uusille ja uusille sukupolville.
Eräs saksalaisystäväni ei ensimmäisen Suomen-vierailunsa jälkeen koskaan ollut entisensä. Suomalaisista opiskelijabileistä näet löytyi jälleen yksi valveutunut, joka katsoi asiakseen kerrata saksalaissotilaiden Lapin sodan aikana tekemät hirmutyöt yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti.
Ystäväni oli kuulemastaan täysin tyrmistynyt. Hän oli toki osannut kantaa syyllisyyttä Auschwitz-Birkenausta, Tshekkoslovakian miehityksestä, Varsovan tuhosta ja monista muista natsi-Saksan hirmutöistä niin kuin useimmat saksalaiset. Lapin polttamista hän ei kuitenkaan ollut osannut hävetä aikaisemmin. Nyt osaa. Vaikka ei pitäisi.
Kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta muiden teoista eikä minkään kansan pidä syyllistyä aikaisempien sukupolvien tekemisistä. Mennyttä kun ei kuitenkaan saa toiseksi.
Historia pitää tuntea. Siitä pitää puhua ja siitä pitää yrittää jotakin oppiakin. Ikäviäkään historian tapahtumia ei pidä haudata unohdukseen. Historiaa ei kuitenkaan pidä käyttää lyömäaseena nykyisyydessä.
Kaikilla kansoilla on omat häpeätahransa. Itse olen kuullut eurooppalaisilta ystäviltäni huomautuksia suomalaisten historian mustista pisteistä: vuoden 1918 tragediasta, jatkosodan epäilyttävistä ratkaisuista ja suomettumisen ajan politiikasta.
En kuitenkaan ota vastuulleni aiempien suomalaissukupolvien politiikkaa tai päätöksenteköä. Minulla ei myöskään ole velvollisuutta perustella sitä kenellekään tai tuntea syyllisyyttä siitä mitä aikaisemmin on tehty.
Sillä minulla on näihin tapahtumiin suunnilleen yhtä paljon osuutta kuin nykysaksalaisilla on tekemistä natsi-Saksan julmien sotarikosten kanssa.