Keskustelu sotasyyllisyystuomioista tuskin päättyy ennen kuin joku korkea valtiollinen taho toteaa ne virheellisiksi. Tällaisen puheenvuoron esittäjäksi voisi sopia presidentti tai pääministeri.
Korkein oikeus (KKO) antoi maanantaina ratkaisun jutussa, jossa vaadittiin purettavaksi vuosien 1945-46 sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioita. KKO totesi, ettei sillä ole toimivaltaa ryhtyä tarkastelemaan poikkeusoloissa annettua tuomiota. Pääperusteena oli, ettei "sotasyyllisten" rankaisua varten säädetyssä erityislaissa ollut säännöstä, jonka mukaan tuomioihin voisi hakea muutosta korkeimmasta oikeudesta.
KKO:n päätös nojasi puhtaaseen juridiikkaan, eikä purkuperustetta sitä kautta löytynyt. Toisaalta päätöksessä nousee selvästi esiin näkemys, että "sotasyyllisten" rankaisussa loukattiin oikeusjärjestyksen keskeisiä periaatteita. KKO viittaa esimerkiksi vuodelta 1945 peräisin olevaan lausuntoonsa, jossa puhutaan taannehtivan rikoslain kiellosta ja satunnaisten tuomioistuinten asettamisen kieltävästä hallitusmuodon säännöksestä. On täysin selvää, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti on ollut KKO:n mielestä kyseenalainen. Silti tuomioiden purku ei onnistu.
Ollaan erikoisessa tilanteessa. Suomalainen tuomioistuin luki Neuvostoliiton painostamana tuomiot, jotka nojasivat Neuvostoliiton painostuksen alla säädettyyn taannehtivaan lakiin. Tämän seurauksena kahdeksan sota-ajan poliitikkoa sai kahdesta kymmenen vuoteen mittaisen tuomion. Joukossa olivat muun muassa entinen presidentti Risto Ryti sekä ministeri Väinö Tanner, jonka pojanpoika nyt haki tuomion purkua. Oikeudenkäytön kannalta tuomitut ovat yhä syyllisiä.
Sotaan syyllisiksi tuomittujen poliitikkojen päätöksiä voidaan arvioida jälkiviisaasti kysymällä, olisiko heidän pitänyt toimia sodan aikana jotenkin toisin. Historiantutkijat ja muut halukkaat käykööt tätä keskustelua vapaasti vastedeskin. Se kannattaa tosin muistaa, että pienen maan johtajilla oli sodan aikana käsissään vain huonoja tai erittäin huonoja vaihtoehtoja.
Voi olettaa, että suomalaiset pitävät kahdeksaa tuomittua enemmänkin uhreina kuin syyllisinä. Tämän takia ei myöskään heidän maineensa kaipaa puhdistusta.
Nyt virinneen keskustelun ydin onkin varsinaisesti toisaalla. Se on siinä tosiasiassa, ettei kuuden vuosikymmenen takainen oikeudenkäynti täyttänyt oikeusvaltion minimiperiaatteitakaan. Siksi oikeuden päätökset pitäisi tavalla tai toisella virallisesti arvioida uudelleen.
Väinö Tannerin pojanpoikaa edustava asianajaja ilmoitti KKO:n ratkaisun jälkeen harkitsevansa valitusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Olisi kuitenkin yllätys, jos Strasbourgissa sijaitseva oikeus kumoaisi KKO:n kannan. Sen sijaan on hyvä selvittää, mitä asialle voidaan kotimaassa tehdä. Oikeusministeri Tuija Brax on jo ilmoittanut selvityksestä, jossa arvioidaan, pitäisikö sotasyyllisyystuomiot käsitellä uudestaan ja viedä tarvittaessa eduskunnan ja hallituksen käsittelyyn.
Vaikka kansan enemmistö ei koskaan hyväksynyt sotasyyllisyystuomioita, traumoja synnyttäneen tapahtuman jälkihoito on yhä kesken. Yksi tapa kirjoittaa asialle piste voisi olla presidentin lausunto, jossa sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin mitättömäksi. Sen jälkeen kirjan kannet voisi sulkea. Tällaisen lausunnon voisi myös antaa pääministeri.
Ennakkotapausta ei tällaisesta ole, mutta vertailukohdaksi käy linjaus vuodelta 1990. Presidentti Mauno Koivisto totesi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen vanhentuneeksi Saksaa koskevien viittausten osalta. Asia oli sillä selvä.