"Terve rakas, oletko sinä Pikku C? Kuulostaako tutulta?", huikkaa näyttelijä Pirjo Leppänen teatteriravintolan käytävällä. "E-e...ei. En taida olla se," vastaa näyttelijä Mikko Leskelä, aidon hämmentyneenä.
Leppänen ja Leskelä tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa. He ovat molemmat mukana marraskuussa ensi-iltansa saavassa Elokuu-näytelmässä, jossa Leppänen on äiti, Violet Weston ja Mikko Leskelä on hänen vävykokelaansa, Steve Heidebrecht.
Steve on varsin rasvainen setä, oikea liero.
"Tällainen sikailu tuntuu oikein virkistävältä, sain aikoinaan tehdä paljon kiltin aikamiespojan rooleja", Leskelä virnistää.
Kaksi vuotta virkavapaalla ollut Leskelä on siis palannut Ouluun, vuosi teatterissa Turussa ja toinen Raumalla riittivät.
"En oikein kotiutunut sinne, pohjoisen poika ei tykännyt. Mutta kannatti käydä, sain uutta perspektiiviä. Nyt pikkuasiat, jotka ennen ottivat pattiin, tuntuvat jopa rakkailta", hän lisää.
Rovaniemen teatterissa uransa tehneen ja viitisen vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä olleen Pirjo Leppäsen vierailu Ouluun tuntuu myös mieluisalle.
"Rooli on sellainen, että tähän pystyn. Voin vaikka käsillä kannatella päätä, jos siltä tuntyy eli kokemusta on kipulääkkeistä!", hän nauraa.
"Tulin tänne hirmuisen hyvällä mielellä! Näytelmä on samalla hurja että ihana. Mitä pitempään tätä ammattia on tehnyt, sitä selkeämmin huomaa, ettei osaa mitään!", Leppänen toteaa yli neljänkymmenen vuoden kokemuksen jälkeen.
"Luulin jo, että minun näytelmäni on näytelty, mutta nyt tuntuu mahtavalta. Näppituntuma ohjaaja Taava Hakalaan tuntuu hyvältä, ja henki talossa tuntuu toimivan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tästä tulee."
Samaisen ravintolan rappusissa halaillaan.
"Hei, tässä me voidaan kaulailla, koska näyttämöllä sitä ei tulla näkemään", nauravat roolipariskunta Merja Pietilä ja Marko Tiusanen.
Pietilä ja Tiusanen ovat pestattuna teatterin ehkä syksyn odotetuimpaan ensi-iltaan, Katsastukseen. Kirjailija Joni Skiftesvikin alkuperäisnovelleihin perustuva näytelmä on saanut uutta puhtia ja uusia sävyjä.
"Joni on kirjoittanut henkilöhahmoja lisää ja Mallunkin rooli on vahvistunut. Verrattuna Matti Ijäksen ohjaamaan Malluun, tämä Mallu on ehkä vielä piirun verran syvempi ja vakavampi, mutta kuitenkin huima selviytyjä", miettii Merja Pietilä.
"Mallun vauvalla on tumppikäsi, ja meidän versiossa asiaa käsitellään enemmän. Aihe ei ole kevyt, ja toisaalta Mallun pelkoa näytetään, että onko Viltteristä isäksi. Mutta Malluhan ei jää ruikuttamaan", hän nauraa.
Viltterinä nähdään Marko Tiusanen. Vaakakuppi Mallun ja Hilma-auton välillä on läsnä kokoajan.
"Laatuautohan se on!" toteaa Tiusanen, joka on pitänyt ottaa tekniikkaa haltuun myös vaaleansinisestä näyttämö-Hillmanista.
"Aina on mukava tehdä rooleja, joita muutkin ovat tehneet, mutta olen ajatellut tätä ihan omalta näkökulmaltani. Tunnen ohjaaja Tuomo Aitan niin pitkältä ajalta, eli minun ei ole tarvinnut "tarjota" mitään, sanoo Tiusanen.
Toisessa syksyn kantaesityksessä, kaupunginteatterin keltanokkaa edustaa puolestaan 27-vuotias Matti Mäkelä. Hän esittää Jouni Rissasen ohjaamassa Hymypoika ja lumienkeli -näytelmässä 16-vuotiasta Jouni Lindiä.
"Tämä on edelleen ajankohtainen teema, koska teksti sivuaa kouluampumisia. Jouni-poika löytää äitinsä ompelulaatikosta pistoolin ja meinaa seota kokonaan. Hänestä voisi ihan hyvin kehkeytyä koulusurmaaja. Paikoin mennään syvissä vesissä," toteaa Mäkelä.
Mäkelä on harrastanut teatteria kymmenisen vuotta ja esittänyt muun muassa englanninkielistä draamaa yliopistolla.
"Rooli on haastavin, jonka olen tähän mennessä esitettäväkseni saanut", hän tuumaa ja odottaa edessä olevaa syksyä innolla.
Lavastaja, puvustajaJyrki Seppä on puolestaan painiskellut kahden oopperan välissä. Syyskuun kymmenentenä päivänä saavat suurella näyttämöllä ensi-iltansa kaksi teosta; Pietro Mascagnin Cavalleria rusticana ja Giacomo Puccini: Gianni Schicchi.
Projekti on haastava, sillä oopperaduon väliajalla vaihdetaan rooleja lennosta ja näyttämö pistetään uusiksi.
"Minun piti ratkaista, miten hoidan samoilla lavaste-elementeillä molemmat oopperat. Otin käyttöön vanhan periactor-periaatteen, jossa kolmen sivun jokaisella seinällä on omat tehtävänsä. Kuvan vaihto on osa tapahtumaa, koska aikaa on niin vähän", kertoo Seppä.
"Edes kompromisseja ei ole tarvinnut tehdä, yhdessä ohjaaja Leena Salosen kanssa ideat lähtivät toimimaan", hän lisää.
