Michael Farr: Tintti - tarinoiden todelliset taustat. Suom. Heikki Kaukoranta. Otava 2007.
Suomalaislukijoilla on viime vuosina ollut ilahduttava mahdollisuus perehtyä kahden 1900-luvun merkittävimmän sarjakuvataiteilijan eli Carl Barksin ja Hergén tuotantoon normaalia syvällisemmin.
Vuosi sitten ilmestymisensä aloittanut massiivinen, peräti 30-osainen Carl Barksin kootut kokoaa yhteen aikajärjestyksessä kaikki amerikkalaisen Ankka-mestarin sarjakuvat. Eikä sarja ole pelkkää ruutua ja kuplaa, vaan Geoffrey Blumin artikkeliosuuksissa tarinoiden taustat ja Barksin elämänvaiheet selvitetään hämmästyttävän tarkasti.
Barksin koottujen ongelma on vain se, että se on tarjolla vain ennen sarjan julkaisua ennakkotilauksen tehneille, joita Suomessa kertyi yli 3 000.
Maailman tunnetuimman lehtimiehen Tintin ystävillä tätä kiusallista rajoitusta ei onneksi ole, vaan makoisia lukunautintoja on tarjolla kaikille halukkaille. Otava on julkaissut Tinttejä alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessään kovakantisina painoksina jo jonkun aikaa, ja koko 24-osainen sarja on valmis ensi vuonna.
Tintit ovat Tinttejä, puhtaita sarjakuvia kovakantisinakin. Onneksi tuttujen tarinoiden tueksi ja Hergén eli belgialaisen Georges Remin (1907-1983) elämän ja työn taustoittajaksi on suomennettu tämän hetken johtavan Tintti-asiantuntijan, brittiläisen Michael Farrin perusteellinen tietoteos Tintti - tarinoiden todelliset taustat.
Michael Farr selvittää kirjassaan kunkin Tintti-albumin taustat, vaikutteet, tapahtumien ja henkilöiden todelliset esikuvat ja kertoo, millaisissa yhteiskunnallisissa oloissa kukin albumi on luotu.
Vaikka kirjan painopiste on selkeästi 24 Tintti-seikkailussa, niin Farr valottaa jonkin verran myös Georges Remin elämää.
Farr korostaa etenkin kirjan alkupuolella voimakkaasti Hergén poliittista omatuntoa: sorrettujen ja vähemmistöjen puolustamista. Puolustuspuheenvuoro on paikallaan, sillä sarjakuvataiteilijaa on syytetty välillä natsismisympatioista, välillä rasismista ja välillä ties mistä.
Etenkin Tintin kolmea ensimmäistä 1920-30-luvuilla ilmestynyttä albumia Tintti Neuvostojen maassa, Tintti Afrikassa ja Tintti Amerikassa kannattaakin lukea enemmän oman aikansa lapsina kuin sarjakuvantekijän poliittisina kannanottoina.
Esimerkiksi viime aikoina (taas jälleen kerran) rasismiväitteiden ja boikotointialoitteiden takia pinnalle noussutta Tintti Afrikassa -kirjaa Hergé puolusti jälkeenpäin seuraavasti:
"Afrikan laita on samoin kuin Neuvostojen maan. Asia oli niin, että minua ruokkivat sen porvarillisen yhteiskunnan ennakkoluulot, jossa liikuin... Elettiin vuotta 1930. Tiesin niistä maista juuri sen verran kuin ihmiset niistä siihen aikaan puhuivat: Neekerit ovat suuria lapsia...Heille on onneksi, että me olemme siellä! Jne. Ja minä piirsin afrikkalaiset niiden kriteereiden mukaan, puhtaan paternalistiseen henkeen, jommoinen Belgiassa oli vallalla."
Sekä Tintti-albumien että Michael Farrin kirjojen suomentaja Heikki Kaukoranta on oivallisesti täydentänyt Farrin kirjaa suomalaisia Tintti-versioita koskevilla huomautuksilla.
Alkuperäisissä Tinteissä ja käännöksissä on pieniä eroavuuksia, jotka Kaukoranta on hyvin kartoittanut.
Eivätkä muutokset koske pelkästään käännöksiä, sillä alkupään alunperin mustavalkoiset Tintit ovat kokeneet melkoisia mullistuksia, kun ne on vuosia myöhemmin muutettu värillisiksi ja nykyiseen 62-sivuiseen albumiformaattiin.
Farrin kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin tiedot siitä, mitä matkan varrella on muuttunut ja mitä jäänyt pois.
Esimerkiksi pohjoismaiset Tintin lukijat eivät ole omissa kieliversioissaan koskaan nähneet, kuinka Tintti räjäyttää Tintti Afrikassa -albumissa onnettoman sarvikuonoparan taivaan tuuliin. Väriversio on puolestaan poistattanut kaikilta Tintin lukijoilta Tintti Amerikassa -albumin viskipullon merkkietiketin.
Myöhempien aikojen poliittinen korrektius on tehnyt Barksin Ankkojen tavoin Tinteillekin tepposensa - hyvässä ja pahassa.