Ylitorniolla sunnuntaina tapahtunut perhesurma on väkivaltaan "tottuneessa" yhteiskunnassakin poik-
keuksellisen järkyttävä tapahtuma. Tuntemukseen vaikuttavat tekijän ja uhrien iät, tiedot heidän elämänkaarestaan sekä se, että kyseessä oli yksi, tavallisena pidetty perhe.
Teon motiivia voi poliisitutkinnan ollessa kesken vain arvailla. Tekijän jättämä jäähyväiskirjekään ei sitä kerro. Kaikki näyttäisi viittaavan siihen, että
88-vuotiaan sotaveteraanin voimat ehtyivät. Hän toimi viikonloput kehitysvammaisten kaksostyttäriensä omaishoitajana kotonaan. Se, että yli 80-vuotias vaimo joutui äskettäin terveyskeskuksen vuodeosastolle, oli kenties surmiin johtanut ratkaiseva tapahtuma.
Tekoa tutkitaan nyt kolmena murhana. Se ei vaikuta hetkelliseen mielenhäiriöön joutuneen tekemältä. Sitä voi ehkä päinvastoin rationaalisesti selittää. Perheen kotitaloa kuvataan hyvin hoidetuksi. Tyttäret asuivat viikot kehitysvammaisten palvelukeskuksessa, mutta viettivät viikonloput kotona omaishoidossa. Veteraania kuvataan rauhalliseksi ja mukavaksi mieheksi, joka tunnettiin kulttuuriharrastuksestaan. Avioliiton mahdollisista karikoista ei ole tietoa, mutta yli 80-vuotiaat ovat yleensä elämän onnen ja pettymykset mieltäneet ja usein hyväksyneet.
Ilmeisesti mies teki päätöksensä itse. Surmaaja ajoi ampumisten yhteydessä yli
20 kilometriä autolla, vastasi puhelimeen ja sulki sen ennen itsemurhaa. Surmatyö tuo etäisesti mieleen Pihtiputaan kahdeksan surmanluotia vuosikymmeniä sitten. Silloinkin väkivalta sai käsittämättömät mittasuhteet, mutta teon takaa löytyi ankara yhteiskunnallinen ja yksilöllinen logiikka.
Olisiko teon voinut estää? Olisiko yhteiskunnalta pitänyt voida odottaa kohtuudella enemmän kuin mitä se oli jo tehnyt perheen hyväksi? Miehen tuloa aseineen terveyskeskuksen vuodeosastolle tuskin olisi kukaan osannut epäillä. Hän oli tuttu ja tunnettu henkilö, joka oli vieraillut siellä ennenkin. Kulku hoitolaitoksiin perustuu luottamukseen. Ehkä tähän tragediaan ei ole järjellisiä vastauksia.
Silti kannattaa kysyä, jäävätkö kotona asuvat vanhukset nyky-Suomessa aivan liikaa yksin? Kuinka paljon on niitä, joille vaihtoehdoton yksinolo tarkoittaa elämän raskauden voimakasta kokemista? Miettikö vanhus tyttäriensä tulevaisuutta sitten, kun omaishoitoa ei olisi enää kotona saatavilla ja kokiko hän näkymän mielessään liian ahdistavana?
paakirjoitus@kaleva.fi