Lähteet: Trukinkuljettaja Urpo Nummen, toimitusjohtaja Olavi Toivolan ja lehtori Risto Husan haastattelut
Olavi Toivolan teos "Puusta pehmopaperiin", Nokian paperin historia 1865-2005
Martti Häikiön Nokia Oyj:n historia
Kalle Johannes Nummen "Muistelmia Nokia osakeyhtiön toimintapiiristä kolmen miespolven ajalta"
www.nokia.fi
Matkapuhelimia valmistava Nokia on jättiläisyritys, jonka nimi tunnetaan kaikkialla maailmassa. Välttämättä ei tiedetä, että Nokia on kotoisin Suomesta eikä sitäkään, missä päin maailmankolkkaa sellainen maa kuin Suomi sijaitsee.
Mutta, missä ollaan, kun ollaan Nokian juurilla? Ollaan Tampereen kulmilla, paikkakunnalla nimeltä Nokia. Kaikki sai alkunsa Nokianvirran Emäkosken partaalta. Muuan Fredrik Idestam -niminen vuori-insinööri kun alkoi jalostaa puuta näillä main vuonna 1868.
Nokialle noussut puuhiomo sai varsin pian syntymänsä jälkeen kauas kantaneen nimensä Nokia (Nokia Aktiebolag). Nimi Nokia juontaa tarunomaisesta eläimestä nokinäädästä. Vaikka nokinäätää ei ole ollut olemassakaan, sen kuva komeilee Nokian kaupungin vaakunassa.
Nokian nimeä kantoi kartano, jonka Idestam osti. Perimätiedon mukaan Nokian kartano olisi ollut olemassa jo 1200-luvulla isäntänään pirkkalaispäällikkö Matti Kurki. Kartano ja sata hehtaaria maata ovatkin ainoat, mitä yritys-Nokia omistaa Nokian kaupungissa enää.
Kun yhtiöllä oli Nokialla sijaitsevissa teollisuuslaitoksissaan enimmillään viitisentuhatta työntekijää - saman verran kuin Nokialla Oulun alueella nyt - on syntymäpaikkakunnalle jäänyt vain yksi palkollinen: kiinteistönhoitaja.
Nummet palvelevat tehdasta
Fredrik Idestam palkkasi Ylöjärveltä paikkakunnalle saapuneen Kalle Hermanni Adamssonin, myöhemmin Suonsivu, rakentamaan puuhiomoa. Hänen katsotaan olleen ensimmäisiä Nokia-yhtiön työntekijöitä.
Kalle Hermanni Suonsivun poika Kalle Eemeli Nummi, hänen poikansa Kalle Johannes Nummi, hänen poikansa Urpo Nummi sekä hänen poikansa Risto Nummi astelivat kaikki isiensä askelissa yhtiöön. Tavallaan Risto Nummi palvelee samaa taloa vieläkin: hän työskentelee itsellisenä yrittäjänä paperitehtaan nykyiselle amerikkalaiselle omistajalle.
Eikä lenkki lopu tähän. Risto Nummen lukioikäinen poika Kalle Nummi on ollut kesä- ja vapaa-ajantöissä isänsä yrityksessä. Näin Nummet ovat palvelleet paperitehdasta koko sen olemassaolon ajan - kuusi sukupolvea.
Oma tarinansa on sukunimen vaihtuminen Adamssonista Suonsivun kautta Nummeksi. Urpo Nummi kertoo:
"Adamsson meni asumaan Suonsivun torppaan ja sai siitä nimen Suonsivu. Isä väitti, että hänen isänsä oli hönöpäissään mennyt muuttamaan nimen Nummeksi. Hän oli lähtenyt työkaverinsa kanssa Tampereelle vaihtamaan tämän ruotsinkielistä nimeä suomalaiseksi, niin kuin siihen aikaan tehtiin. Niillä oli motti pirtua mukana. Kun Kalle tuli reissulta takaisin, hän oli muuttanut Suonsivun Nummeksi, suomalaisen nimen suomalaiseksi. Isä oli siitä pirun vihainen."
Palkka houkutteli paperiin
Urpo Nummen vaari Kalle Eemeli Nummi palveli yhtiötä 60 vuotta. Hän tuli töihin 9-vuotiaana ja teki 12 tunnin työpäiviä niin kuin miehet ainakin tuohon aikaan 1880-luvun puolivälissä. "Isä tuli töihin 13-vuotiaana ja oli talossa 54 vuotta. Mää tässä kaikista vähemmän aikaa olen ollut. Olin melkein 30, kun menin yhtiölle trukinkuljettajaksi."
Alun perin Urpo Nummen ei pitänyt seurata isänsä esimerkkiä, vaikka siihen aikaan se olikin tavallista. Isä oli sitä mieltä, että Urpon täytyisi katsella jotain muuta. Urpo katseli. 14-vuotiaana hän meni juoksupojaksi osuuskauppaan, mistä tie johti SOK:n myllylle, postiin ja takaisin myllylle.
Urpo Nummi rakastui Tuula Virtaseen, paperityöläisen jälkeläisiä hänkin. He avioituivat puoli vuosisataa sitten. Perhe kasvoi: tytär Leena ja poika Risto syntyivät. Paperitehtaan muita työpaikkoja paremmat palkat alkoivat houkutella perheellistä. Isä-Kalle hommasi Urpon alaisekseen trukinkuljettajaksi.
"Kun Ristoa ei huvittanut koulunkäynti, totesimme yhdessä, että edessä on sitten työmiehen tie. Sain hommattua hänet tehtaalle."
Se, että isä oli työssä paperitehtaalla, laskettiin pojalle ansioksi. Tämän seurauksena useat suvut olivat monessa polvessa paperitehtaalaisia. Yhtiöllä oli aikoinaan todella pitkiä työsuhteita. Kuten Matti Oskari Niemisellä, joka työskenteli talossa 70 vuotta.
"Matti oli vaarini Kallen serkku. Muistan, kun miehet juttelivat. Matti sanoi, ettei muistanut jotain tapahtumaa. Tähän vaari tokaisi: ai niin, et sää ollut silloin vielä yhtiöllä. Matti oli tullut 1890 ja Kalle 1885."
Elämä pyöri tehtaan varjossa
Nokia-yhtiön alkutaipaleella ihmisten elämä pyöri yhtiön ympärillä. Tehdas hommasi välskärin. Lääkäri kävi kerran viikossa. Oli oma lastentarha ja kansakoulu, paikkakunnan ensimmäinen. Oli kirjasto, urheilukenttä ja ammattikoulu. Yhtiöllä oli omat saunat ja pesutuvat. Yhdet työläisille, toiset herroille. Kartanosta saatiin maitoa, leipää, ja siellä oli puutarha.
Paikalliset maanviljelijät vastustivat tehtaan tuloa. He pelkäsivät menettävänsä halpaa työvoimaa teollisuuteen. Maanviljelijät eivät suostuneet myymään tuotteitaan tehtaan väelle. Niinpä yhtiön piti järjestää nämä palvelut.
Nummet asuivat yhtiön talossa yhtiön maalla Tyrkkölässä, parin kilometrin päässä tehtaalta. Paikka oli Hatanpään kartanon entisen torpan maita; yhtiö osti tilan kartanon konkurssipesältä. Urpo Nummi arvelee yhtiön ostaneen alueen alun perin lähinnä rantojen vuoksi. Haloille tarvittiin lastauspaikka. Se löytyi ja sai nimekseen Halkoniemi.
Puisessa kolmen työläisperheen rivitalossa asuivat ensin mummo ja vaari, sitten isä ja äiti. Urpo Nummi syntyi täällä, ja asuu edelleen samalla tontilla sijaitsevassa omakotitalossa. Talo on oma, samoin tontti. Nokian lähtiessä paikkakunnalta yhtiö myi melkein kaikki maansa.
Yhtiön johto oli ruotsinkielistä. Se muodosti oman yläluokan. Johtajien lapset kävivät tehtaan osin kustantamaa ruotsinkielistä kansakoulua ja sen jälkeen ruotsinkielistä oppikoulua Tampereella. Lapset kuljetettiin kouluun Tampereelle tehtaan linja-autolla.
Työväki ei ollut missään tekemisissä ruotsinkielisen yläluokan kanssa. Tai jos oli, saatettiin kohdata lähinnä urheiluareenoilla. Herrat asuivat herroille ja työläiset työläisille rakennetuilla asuma-alueilla, herrat Valkoisella ja työläiset Punaisella harjulla. Jako oli selkeä.
Kumitehtaan lakko jätti arvet
Nokia selvisi Suomen sisällissodasta ihmeen pienin vaurioin. Varsinaisia taisteluita tehtaiden liepeillä ei käyty eikä sen paremmin herroja kuin työläisiäkään tapettu. Lähimmät paikat, missä punaiset ja valkoiset ottivat yhteen, olivat Tottijärvi, Siuro ja Tampere.
Sekä Urpo Nummen isä että vaari osallistuivat sisällissotaan punaisten joukoissa. Isoisä toimi joukkueenjohtajana ja sai pitkän vankeustuomion. Isä tuomittiin viiden vuoden ehdolliseen.
Ja äitikin sai kolme vuotta vankeutta. Äidin synniksi koitui se, että hän oli ollut työssä Tampereen työväentalon ravintolassa. Kaksi äidin veljeä kaatui taisteluissa, yksi kuoli lentävään keuhkotautiin sodan aikana.
Nokia-yhtiö tarvitsi kipeästi työvoimaa. Yhtiön johtajat vaikuttivat siihen, että punaisten riveissä palvelleiden työntekijöiden tuomioita lievennettiin. Kalle Eemeli Nummikin ehti istua Vaasan vankileirillä vain vähän toista vuotta.
Kansalaissota ei Urpo Nummen mukaan jättänyt kovin pahoja kaunoja. Sen sijaan vuonna 1928 alkanutta kumitehtaan lakkoa muisteltiin pitkään. Lakko lienee ainoa lakko Suomessa, jota ei ole koskaan julistettu päättyneeksi. Joillekin lakkolaisille annettiin elinikäinen porttikielto tehtaalle, ja se piti.
Kaikkiaan 800 kumitehtaan työläistä meni lakkoon. Heistä vain 300 otettiin takaisin tehtaalle vuoden kuluttua. Lakon murtamiseen värvättiin kaikkiaan 1 969 ihmistä lähinnä Pohjanmaalta. Kerralla oli työssä tuhat ihmistä. Tilanne paikkakunnalla oli niin tulenarka, että suojeluskuntaa tarvittiin turvaamaan muualta tulleiden pääsy töihin. Osa heistä jäi pysyvästi paikkakunnalle.
"Kun vanhemmat puhuivat jostain ihmisestä, he sanoivat, eksää muista, se on sen ja sen rikkurin poika", Urpo Nummi kertoo.
Nokian lukion pitkäaikainen, nyt jo eläkkeellä oleva historian lehtori Risto Husa sanoo Nokiaa puhutellun lakon jälkeen honkajokisten ja lappajärvisten Amerikkana. Tapaan Husan Kerholassa, jonka kumitehtaan johtaja Eduard Polón rakennutti työläisten kulttuuritaloksi juuri kumitehtaan lakon aikaan. Nyttemmin Kerhola on kaupungin omistuksessa.
"Me vaan tehtiin paperia"
Nokia-yhtiö eli pitkään voimakkaiden patruunoiden aikaa. Vasta 1980-luvulla Urpo Nummen sanoin "vanhat jääräpäiset johtajat jäivät eläkkeelle ja uusi toisenlaisen koulutuksen saanut sukupolvi tuli tilalle".
"Enää ei oltu niin ryppyotsaisia puolin ja toisin. Alkoi syntyä jonkinlaista Nokia-henkeä. Tajuttiin, että asiat eivät järjesty, ellei niistä sovita."
Kumitehtaan ja kaapelitehtaan liittäminen osaksi Nokia-yhtiötä ei herättänyt sen suurempia intohimoja. Kukin tehdas puuhasi omilla alueillaan. Nokialla alkoi mennä lujaa. Yhtiön kylkeen ostettiin televisiotehtaita, syntyi tietokoneita. Pääjohtaja Kari Kairamosta tuli suuri julkkis.
"Me vaan tehtiin paperia", kuvailee Tuula Nummi.
Kari Kairamon siirryttyä koko yhtymän johtoon 1970-luvun puolivälissä Simo Vuorilehdosta tuli paperiteollisuuden johtaja. Nummi kertoo Vuorilehdon ilmoittaneen, ettei Nokia-yhtiö ole mikään sosiaalitoimisto, vaan teollisuuslaitos, ja että kaikki sosiaalinen toiminta loppuu.
Ensimmäiset merkit siitä, ettei kaikki olekaan ikuista, ilmaantuivat Nokianvirran ylle 1970-luvun lopulla. Yhtiö päätti luopua mekaanisesta ja kemiallisesta puunjalostuksesta. "Ihmeteltiin, kun justiinsa oli rakennettu kallis valkaisulaitos, uusi kuorimo ja saha. Ei millään uskottu, että kaikki nämä loppuisivat vuonna 1985", Urpo Nummi sanoo.
Pikku hiljaa alkoi valjeta, että näin tässä käy. Nokia suuntautui tietoliikenteeseen. Perusteollisuus - se, minkä varassa kaikki oli noussut - alkoi muodostua rasitteeksi, josta yhtiö halusi eroon. Pelko hiipi paikkakunnalle: mitä sitten, kun työt yhtiössä loppuvat.
Nokia herättää yhä tunteita
Siinä vaiheessa, kun Nokia myi paperitehtaan amerikkalaisille, luopui kumiteollisuudesta ja muovimattojen valmistuksesta paikkakunnalla, se ei Urpo Nummesta kuulostanut enää mitenkään ihmeelliseltä.
Mutta mielen syvyyksissä oli jokin outo tunne. "Nokia-yhtiö hylkäsi juurensa; kuin 130-140 vuotta oltaisiin pyyhitty pois. Jos Kalle Hermanni ja Kalle Eemeli olisivat vielä eläneet, se olisi heistä tuntunut monin verroin pahemmalta."
Nimi Nokia jäi. Se kaikuu nyt kaikkialla maailmalla. Siinä sivussa 29 000 asukkaan kaupunkikin saa mainosta. Se, että kaupungin nimi on Nokia, on yhden sortin sattuma.
Risto Husa kertoo, että vuonna 1937 Pohjois-Pirkkalan kunnanvaltuustossa Pohjois-Pirkkala-nimi voitti Nokia-nimen äänin 15-13. Presidentti Kyösti Kallio ei kuitenkaan hyväksynyt Pohjois-Pirkkalan nimeä, vaan määräsi tulevan kauppalan nimeksi Nokia.
Urpo Nummi kokee olleensa yhtiön mies. Mielellään hän sanoi muille olevansa nokiayhtiöläinen. Se tarkoitti, että on työssä paperitehtaalla.
Urpo Nummea on aina häirinnyt, että Nokian juurista puhuttaessa nostetaan esille kumisaappaat. Tässä kohdin rauhallinenkin mies korottaa äänensä. "Perkele, Nokia-yhtiö oli tehnyt paperia, selluloosaa ja hioketta melkein sata vuotta ennen kuin kummisaappaat tulivat Nokian omistukseen."
Kun vanha paperitehtaan työläinen kuulee sanan Nokia, se herättää yhä jonkinlaisen väristyksen. "Silloin kun vielä matkusteltiin, kyllä sitä katseli, kun näki Nokian nimen."
"Aina, kun kuljen tehtaiden ohi, tarkkailen yhä, tuleeko kaikista niistä putkista höyryä, mistä pitääkin tulla. Kun itse olin vielä töissä ja kuorimokin toimi, sen kolke kuului, kun hain postia laatikosta aamulla. Ellei se kuulunut, merkitsisi se sitä, että kuorimossa oli työnseisaus. Ei ne aina varsinaisia lakkoja ollut. Mutta kun porvari ei halunnut neuvotella eikä sopia mistään, pantiin perse penkkiin. Kyllä neuvotteluhaluja sitten löytyi."
