Olen nähnyt Eppu Normaalilta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kuutisenkymmentä keikkaa. Yhtyeen perjantaisen Oulun jäähallikeikan voi hyvin laskea tuossa ryppäässä kymmenen parhaan joukkoon.
Lokakuussa alkaneen Syvään Päähän -kiertueen järjestyksessä yhdestoista keikka oli kuin aikamatka 1980-luvun alun kesiin, jolloin yhtye paiskoi euforisia, tunnin mittaisia keikkasettejään Suomen suven festivaaleilla.
Soittamisen ilo ja esiintymisen fyysinen palo, joka yhtyeeltä haipui hiljakseltaan pois syksyllä 1986 julkaistun Valkoinen Kupla -levyn kyynelensekaisen työstöprosessin ja seuraavan vuoden tappavan keikkailun myötä, hohkasi perjantain keikalla kovana.
Martti Syrjä tarrautui mikkitelineeseensä kaksin käsin, ja murjoi lennokasta tarinaa yhtyeen lauluista ja bändikavereistaan.
Kitaraansa murisuttava Juha Torvinen, monen vuoden räpeltämisen jälkeen tiukalla, Aku ja Köyhät Pojat -levyn nokkelasta soitosta muistuttavalla tsuka-tsuka -tyylillä kitaraansa näppäillyt Pantse Syrjä, sekä Poliisi Pamputtaa -ralliin solmukkaan intron sormillaan paukutellut basisti Sami Ruusukallio soittavat yhteen paremmin kuin koskaan ennen.
Eppu Normaali maksaa syyskuussa ilmestyneellä Syvään Päähän -levyllään, ja siltä keikalle irroitetuilla kappaleilla, velkaansa The Wholle. Varsinkin Al Stewartin Year Of The Cat - laulun teemaa mukaileva levyn nimikappale sekä Cry Baby hiostavat rumpali Aku Syrjän paukuttamaan rumpujaan tyyliin, joka ei juuri häviä Keith Moon -vainaan estottomalle rymistelylle.
Eput olivat hioneet settinsä draamallista kaarta myös. Vaikka se soittikin uuden levynsä laulut niiden alkuperäisessä levyn kappalejärjestyksessä, ja vain puolet kappaleista.
Kaksi ja puoli tuntia kestäneen keikkasetin loppuosan hittipotpurri, joka alkoi Suolaista Sadetta -runttauksesta alkaneesta ja päättyi aina yhtä koskettavaan Pimeyden Tango -tulkintaan, sai seurakseen monia erikoisia ja yhtyeen harvemmin esittämiä kappaleita,
Edes jäähallin kelmeä akustiikka ei tuhonnut yhtyeen raksuttaviin ja rutiseviin kitaravalleihin perustuvaa äärimmäisen hienosyiseksi jalostettua Eppu-soundia.
Eppu Normaali on yhä myös kahden sanoittajan, eli yhtyeen laulut viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta pääosin sanoittaneen laulaja Martin, sekä yhtyeestä Puhtoinen Lähiöni -singlen jälkeen eronneen basisti Mikko Saarelan yhtye.
Setin keskivaiheille upotettu, alkujaan Mika Kaurismäen lyhytelokuvaan vuonna 1982 sävelletty balladi Jackpot on yhä yksi kauneimpia Suomessa koskaan tehtyjä rakkauslauluja. Se ennakoi Valkoinen Kupla -levyllä kukkaansa nousseen herkän suomalaisen miehen tunnustuksellista ja sielun synkkiä pohjasyövereitä syvältä kaivelevaa, mutta samalla äärettömän herkkää tulkintaa.
Saarelan nokkelasti sanoittama Pop Pop Pop on yhä hyvä vastine niille, jotka puhuvat Eppu Normaalista suomalaisen rockin Urho Kekkosena, tai itseään toistavana pysähtyneisyyden ajan musiikillisena monumenttina.
Eppujen ensimmäisen basistin ajattomasta poliittisesta tarkkanäköisyydestä muistutti myös yhtenä kolmesta encoresta kuultu Suomi-ilmiö, jonka ydinvoimalan kauhuista riimitellyt rivit ovat liki kolmekymmentä vuotta raapustamisensa jälkeen pelottavan ajankohtaisia.