Espanjalaissyntyinen tenoritähti Placido Domingo kumppaneineen veti Hartwall Areenan lähes täyteen torstai-iltana, vaikka ajankohta vain vähän ennen joulua ei ollutkaan paras mahdollinen.
Domingolla on ollut tapana nostaa konserteissaan esiin nuori laulajalupaus siitä maasta, jossa kulloinkin esiintyy. Pari vuotta sitten Helsingin Olympiastadionilla tenorilla oli mukanaan Marika Krook.
Tällä kertaa Domingo oli valinnut suomalaiskumppaninsa viisaammin. Domingon kanssa tasavertaisena lavalla nähtiin sopraano Riikka Hakola, joka on kokenut ooppera-ammattilainen.
Konsertti ei tarjonnut suuria yllätyksiä, joten ohjelmassa kuultiin perinteistä oopperarepertoaaria sekä operettihelmiä. Orkesterina toimi Lohjan kaupunginorkesterii johtajanaan Eugene Kohn.
Megakonserteista voi olla montaa mieltä, kuten myös Domingon torstaisesta esiintymisestä. Kyynikko voisi ajatella, että homma haisee rahalta ja että yleisöä narutetaan raahaamalla pohjan perukoille jo uransa ehtoota käyvä, äänensä lähes menettänyt kehäraakki. Voisi myös ajatella, että nyansseja kaihtavan äänentoiston vuoksi keskeiset musiikilliset elementit sivuutetaan eikä taiteellisesta laadusta ole tietoakaan.
Kyynikon mielestä konsertissa kuultavan ohjelmistonkaan varaan ei voi juuri laskea. Nopeita kuvioita sisältävän barokkiaarian voisi nähdä lähinnä vitsiksi ja Wagnerin latistamista lähes tunnistamattomaksi voisi pitää pyhäinhäväistyksenä. Pahin epäilijä saattaisi jopa uskoa, että aariat on transponoitu pari sävelaskelta alemmas, jotta korkeimmat äänet kuulostaisivat siedettäviltä.
Tämän kaiken voi onneksi nähdä myös toisin.
Placido Domingo todisti olevansa edelleen laulukunnossa ja inspiroitunut taiteilija jumalan armosta. Tietenkään hän ei ota riskejä ja pelaa ohjelmistovalinnoissa varman päälle, mutta kukapa hänen asemassaan ei niin tekisi.
Vanha lavakettu jättää virtuoosinumerot suosiolla äänellistä huippukauttaan elävälle nuoremmalle kollegalle ja keskittyy itse hehkutukseen ja herrasmiehen rooliin. Riikka Hakola hoiti oman osuutensa taidolla ja eleganssilla, joten työnjako näyttämöllä toimi mainiosti.
Domingon äänen samettinen loisto välähti edelleen esiin aika ajoin huolimatta vahvistuksesta, joka paljasti myös tenorin entuudestaan tunnetut helmasynnit, kuten ontuvan saksan kielen ja loisvokaalit.
Halliolosuhteet eivät kuitenkaan millään muotoa vaikuta siihen tosiasiaan, että Domingo on tehnyt fantastisen taiteellisen uran. On hyvä muistaa, että tenorilla on takanaan 120 oopperaroolia, joiden laadusta todistavat lukuisat levytykset ja muut tallenteet.
Myös ohjelmiston näennäinen kirjavuus voidaan tavallaan laskea eduksi. Domingo ei ole nyrpistänyt nenäänsä viihdemusiikille päin vastoin kuin moni kollegansa. Näin hän on saavuttanut myös massojen suosion ja voi yhtenä harvoista esiintyä myös konserttisaleja suuremmilla estradeilla.
Harmaantuneen herrasmiehen charmi ja karisma siis purivat yhä Helsingissäkin, ja kun ylimääräisten aika koitti, yleisö menetti jälleen kerran sydämensä hurmaavalle espanjalaistähdelle. Kuultiin sikermä joululauluja, joista osan Domingo oli vaivautunut opettelemaan suomeksi. Kaiken kruunasi Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa -laulun suurenmoinen tulkinta.
Enää voi vain toivoa: kunpa vielä joskus tulisi se hetki, jolloin Placido Domingoa voisi kuulla kaikista otollisimmassa akustisessa tilassa ja kotimaisella oopperanäyttämöllä eli Suomen Kansallisoopperan lavalla.