Emmehän me ole rasisteja? Suhtaudu ennakkoluulottomasti toisrotuisiin ja syrji heitä. Emme. Emme ainakaan myönnä. Onhan meidät jo pienestä pitäen opetettu kohtelemaan lähimmäistämme niin kuin toivomme kohdeltavan itseämmekin.
Mielikuvan takaa paljastuu kuitenkin toinen todellisuus. Kajaanissa toista viikkoa sitten tapahtunut nuorisoryhmän väkivaltainen hyökkäys maahanmuuttajien pitseriaan ilmentää tätä. Sitä silmitöntä väkivaltaa, jonka kohteeksi maahanmuuttajat joutuivat, ei voi mitenkään järjellä ymmärtää. Ainut selitys löytynee siitä, että on ihmisiä, joiden kuvitelmissa me suomalaiset olemme jotain korkeampaa kuin muunmaalaiset. Vaikka samojen puusta pudonneiden apinoiden jälkeläisiä olemmekin.
Kajaanin tapaus on vain vaaran huippu. Kuinka paljon toisrotuiset joutuvat kohtaamaan meidän ylemmyydentuntoisten valkolaisten nurjuutta joka päivä? Ja mikä surullisinta, syrjivät asenteet ovat niin syvällä meissä, ettemme aina edes huomaa; ne istuvat tukevasti myös yhteiskunnan rakenteissa.
Maahanmuuttajat leimataan herkästi sosiaalipummeiksi, meidän varoillamme eläviksi loisiksi. Tällöin unohdetaan, että harvat heistä ovat lähteneet kotikonnuiltaan vapaasta tahdosta ja pelkästä halusta tulla kylmään Pohjolaan elämään suomalaisten siivellä. Unohdetaan sekin, kuinka vaikeaksi olemme itse tehneet heidän mahdollisuutensa asettua aloilleen ja tarttua työhön.
Useimpien maahanmuuttajien takana ovat järkyttävät kokemukset omasta maastaan. Raakuutta ja kurjuutta, jota me täällä omassa herran pesässämme emme ole joutuneet kohtaamaan sitten oman sisällissotamme jälkeisten vuosien. Ja siitä on kauan. Veljesvihamme muistot ovat himmentyneet.
Entä kun maahanmuuttajat tahtovat tulla toimeen omin avuin? Perustavat vaikkapa pitserian, niin kuin niin monet ovat tehneet. Ovat muuten tuoneet pikantin lisän suomalaiseen ruokalakulttuuriin. Siitä pitäisi mieluummin kiittää kuin kurittaa.
Ovat ihmisten tänne tulon syyt mitkä tahansa, ihminen pitäisi oppia hyväksymään ihmisenä. Rodusta, uskonnosta, kielestä ja väristä huolimatta meillä on oikeus elämään ja oikeus etsiä elämisen edellytyksiä sieltä, missä niitä on, jos elo kotikonnuilla on mahdotonta. Suotakoon tämä oikeus muille, niin voimme puhtain mielin pitää sen myös itsellämme.
Maailmalla riehuva terrorismin vastainen sota ja sen kaiut tänne pohjan perille ovat omiaan ruokkimaan ahdasmielistä asennoitumista erilaisia ihmisiä kohtaan. Kaiken - vaikkapa islamin - ylimalkainen leimaaminen osaksi terrorismia antaa ikään kuin avaimet vihaan ja syrjintään.
Ihmisen sisäisestä mustasta laatikosta ponnahtaa helposti puolustusreaktio, vaikka kukaan ei ole vielä hyökännyt, ei edes suunnitellut hyökkäystä. Mutta hyökkäämällä itse, niin kuin Kajaanissa tehtiin, ruokitaan vihaa ja tosiasiassa tehdään myös oma olomme turvattomaksi. Tätäkö me haluamme: ahdistaa epätoivoiset ihmiset epätoivottuihin tekoihin.
Kajaanissa väkivallanteon kohteeksi joutuneet maahanmuuttajat väittävät julkisuudessa, ettei poliisi toiminut ripeästi. Virkavallan vitkuttelu on usein toistuva väite maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä vastaan kohdistuneiden laittomuuksien yhteydessä. Vitkastelu leimaa monesti myös syyttäjäporrasta.
Voi kuvitella, kuinka ahdistavalta maahanmuuttajasta tuntuu, jos hän ei saa asiaansa eteenpäin virkateitse niin kuin valtaväestöön kuuluva ihminen. Omissa maissaanhan he ovat tottuneet tähän. Mutta että täälläkin. Mistä muusta tämä kertoo kuin syvälle rakenteisiin ulottuvasta syrjinnästä.