Nuoret syrjäytyneet tarvitsevat paitsi terveydellisiä, myös kuntoutuksellisia ja koulutuksellisia henkilökohtaisia selvittelyjatkumoja saadakseen otetta elämänsä kehittämiseen. Raija Kerättären väitöskirjan vuodelta 2016 mukaan Suomessa oli jo vuonna 2010 noin 53 000 pitkäaikaistyötöntä, joista huomattava osa myös syrjäytyneitä nuoria aikuisia.
Viimeisten tilastojen mukaan heitä on nyt jo noin 70 000.
Kalevan pääkirjoitus 24.7. on tässä suhteessa erityisen tärkeä ja tarpeellinen herätys meille kaikille, ja etenkin auttamisalalla työskenteleville.
Joukossa olevilla nuorilla on paljon psyykkisiä ongelmia ja epäonnistuneita ammattikouluttautumisia. Nuorten aikuisten massasyrjäytymiseen on herätty kiinnittämään vakavaa huomiota kuitenkin vasta muutaman viime vuoden aikana.
Yli 40 vuotta jatkuneella urallani en ole aiemmin kokenut vastaavankaltaista ilmiötä kuin vuodesta 2010–2011 alkaen, jolloin nuoria etenkin ahdistuneisuus- ja pelkohäiriöistä kärsiviä alkoi vyöryä yksityissektorille, kun eivät olleet saaneet etenkään ahdistuslääkeapuja julkiselta sektorilta.
Niiden kirjoittamistahan ei oltu ohjeistettu itsenäisenä diagnoosiryhmänään Oulun kaupungin hoitoyksikköjen tehtävänä, eivätkä yksistään aloitetut masennuslääkehoidot tuottaneet riittävää apua läheskään kaikille näistä syrjäytyneistä nuorista, kun niiden käyttöön pyrkii liittymään etenkin heillä muutamia hankalia haittavaikutuksia, ja osalla etenkin vaikutuksen heikkoutta jo pitkäänkin kestäneeseen pahaan ahdistuneisuuteen.
Erään hiljattain julkaistun noin 100 000 henkilön masennuslääkehoitojen raportin mukaan lopputoteamus oli, että kaksi kolmesta hyötyi, mutta yhdelle henkilölle kolmesta niistä ei ollut apua. Kuunneltuani näiden nuorten aikuisten aiempia kokemuksia yksistään heidän masennuslääkehoidoista, ne näyttävät tukevan osin tätä tulosta heidän kohdallaan.
Etenkin sosiaalisten tilanteiden pelot ja paniikkiahdistuskohtaukset niissä ovat useilla erityisen kiusallisia itsetuntoa pitkäaikaisesti rasittavia invalidisoiden usein vahvasti toiminnallisia kykeneväisyyksiä sosiaalisissa tilanteissa ilman auttavia hoitoja.
Eri verbaali- ja ryhmäterapiat olisivat tietysti suositelluin hoitomuoto, mutta erinäisistä syistä useat näistä syrjäytyneistä eivät niihin sovellu, pysty tai pääse.
Onnistuneet lääkitykset ovat käytännössä nopein keino helpottaa ainakin aluksi uskallusta lähteä sosiaalisiin kokemuksiin ja kontakteihin, ja niiden kautta elämänsä kehittämisen alkuun saatuaan onnistuneita ja psyykeä yhä paremmin ja paremmin vahvistavia kokemuksia niissä. Hoitoihin liittyen monet heistä tarvitsevat myös keskusteluja, suunnitteluja ja kannustusta kuntoutuksellisiin ja koulutuksellisiin toimintoihin osana hoitoprosessia.
Nämä henkilöt tarvitsevat kokemukseni mukaan hyvin yksilöllisiä ongelmien kokonaisvaltaisia selvittelyjä ja ymmärtämisiä heitä auttavien hoitojen ja suunnitelmien onnistumiseksi.
Etenkin hoitosuhteiden jatkuvuudella ja positiivisuudella on tässä tärkeä merkitys.
Kirjaviisaat kapea-ajatuksiset hoitopäätökset ja -lääkitykset eivät heitä auta, vaan tasavertainen kohtaaminen, positiivinen ymmärtäminen, ja yhdessä asioiden hoitamiseen ryhtyminen pidempiaikaisesti. Niin yksilötasolla kuin vaikkapa ryhmähoidoissakin.
Näkemykseni mukaan jopa terveyskeskusten lääkärit voisivat toimia ainakin osalle heistä hoitajalääkäreinä hoitokontaktein ja lääkitysuusinnoin sen jälkeen, kun mielenterveystaho on tehnyt hoitosuunnitelman, jonka mukaisesti edetä.
Jos Oulussa on 1 500 päihdepuolen asiakasta, herää kysymys kuinkahan moni heistäkin tarvitsisi tai olisi autettavissa kaidemmalle tielle myös yksilöllisesti jatkuvien mielenterveyden mielenterveysyksikkö- tai terveyskeskushoidoin, jos niihin olisi hyvää tahtoa.
Eero Tapio
eläkeläispsykiatri
Kempele
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.