Vielä vuosi sitten kempeleläisen Arttu Paanasen elämä oli yhtä huoletonta kuin kenen tahansa pikkupojan. Hän kävi päiväkodissa, leikki autoilla ja ihaili Ti-Ti Nallea. Vain korvatulehduskierre kiusasi muuten tervettä miehenalkua.
Nyt 3-vuotias Arttu kasaa junanrataa huoneessaan yhtä iloisena kuin ennenkin, mutta elämä on muuttunut. Sytostaatit pitää ottaa päivittäin ja verikokeet kerran viikossa. Neljän viikon välein hän käy kontrolleissa sairaalassa. "Arttu on iso poika", hän kertoo.
Paanasen viisihenkisen perheen elämä mullistui viime tammikuussa, kun Arttu sairastui lymfoblastiseen lymfoomaan eli hyvin harvinaiseen imukudossyöpään.
Artun hengitys alkoi pihistä ja vaikeutui erään flunssan aikana, joten vanhemmat veivät hänet terveyskeskukseen. Pojalta oli vasta löytynyt myös sivuääni sydämestä flunssan yhteydessä.
Terveyskeskuslääkäri epäili kurkunpään tulehdusta ja lähetti potilaan varmuuden vuoksi lasten päivystyspoliklinikkaan Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Siellä otettiin sydämen ultraääni ja keuhkokuvat.
"Lääkäri pyysi istumaan alas ja kertoi karun totuuden, että koko rintakehä on täynnä kasvainmassaa. Siitä se lähti", muistelee Artun isä Tommi Paananen.
Tilanne oli kriittinen aluksi, ja Arttu vietiin teho-osastolle. Iso kasvain sydänkarsinassa oli painanut hengitystiet lähes tukkoon. Kortisonihoidot alkoivat heti ja potilaan tila alkoi kohentua. Hengitysvaikeudet poistuivat muutamassa päivässä.
Toinen kasvain löytyi vasemmasta munuaisesta. Tarkka diagnoosi paljastui viikon kuluttua sairaalaan tulosta.
"Alku oli melkoinen sokki. Kyseessä on nopeakasvuinen lymfooma, joka kuitenkin yleensä reagoi hoitoon", äiti Marianne Paananen kertoo.
Arttu siirtyi lasten syöpäosastolle. Rankat sytostaattihoidot veivät vastustuskyvyn, ja Arttu sai useita infektioita, joiden vuoksi hän joutui olemaan monta kuukautta eristyksessä. Välillä vain vanhemmat saivat vierailla hänen luonaan.
"Se oli inhottavaa, ettei häntä päässyt katsomaan. Saattoi mennä pitkiäkin aikoja, ettemme nähneet häntä", kertoo 15-vuotias isosisko Tea Paananen.
Marianne-äiti jäi palkattomalle vapaalle työstään, jotta hän pystyi olemaan päivät lapsensa luona. Isä tuli sairaalaan töiden jälkeen illaksi, jolloin äiti oli sisarusten luona kotona.
Isä viipyi osastolla siihen asti, että Arttu nukahti, ja äiti tuli paikalle aamulla, ennen kuin hän heräsi. Viikonloppuisin osat vaihdettiin.
"Kun lapsi oli oikein kipeä, jompikumpi meistä yöpyi osastolla, esimerkiksi verenmyrkytyksen aikana", Tommi Paananen kertoo.
Pidemmälle kotilomalle Arttu pääsi ensimmäisen kerran huhtikuussa. Intensiiviset hoidot osastolla jatkuivat elokuuhun, jolloin Arttu viimein kotiutui.
"Hoidot kestävät kaikkiaan kaksi vuotta, ja nyt on ylläpitovaihe menossa", isä jatkaa.
Lääkkeet ovat tehonneet. Viimeksi pari viikkoa sitten otetuissa magneettikuvissa kasvaimia ei enää näkynyt. Nyt vain eletään päivä kerrallaan ja toivotaan, ettei tauti uusisi.
Arttu saa pikku hiljaa alkaa liikkua julkisilla paikoilla, mutta ihmismassoja hänen pitää yhä välttää. Hän on jo käynyt lähikaupassa ja mummolassa. Hän ulkoilee ja leikkii samanikäisen Miska-pojan kanssa - ja on jopa piipahtanut kahvilassa jäätelöllä äidin kanssa.
Perhe totuttelee normaaliin arkeen. Flunssia Arttu ei saisi saada, joten vieraat voivat tulla kylään vain terveinä. Siskojen kaveritkin tietävät pestä ja desinfioida kätensä aina Paanasille tullessaan.
Artulle on selitetty, että hänellä on paha pipi, jota hoidetaan, mutta hän paranee kyllä. Vanhemmat ovat kertoneet Artulle taudista ja hoidosta kaiken oleellisen lapsen kielellä.
"Prosessi on vaatinut Artulta paljon, mutta lapset sopeutuvat nopeasti ja elävät hetkessä. Lääkkeiden otto oli aluksi vaikeaa, mutta nyt hän ottaa ne mukisematta. Hän ymmärtää, että kyse on hänen terveydestään", isä kertoo.
Vuosi on ollut perheelle rankka. Vanhemmat kehottavat muita vastaavassa tilanteessa olevia elämään hetkessä ja tekemään lapsen olon mahdollisimman hyväksi. Kun itsestä tuntuu liian pahalta, kannattaa purkaa omaa oloaan muualla kuin lapsen seurassa, jotta lapsi ei hätäänny.
Paanaset kertovat, että yhteistyö osaston henkilökunnan kanssa sujui hyvin. Vanhemmat opettelivat ottamaan verikokeet ja osallistuivat hoitoon aktiivisesti muutenkin.
"Paljon on auttanut, kun on jakanut kokemuksia osaston muiden vanhempien kanssa. Sääliä emme kaipaa, tukea kylläkin", äiti sanoo.