Olen – hiukan salaa – tehnyt tänä keväänä valmiiksi aikoinaan kesken jääneen kirjallisuustieteen pro gradu -työni. Minun olisi kuulunut tehdä se vuonna 2006. Olin vain silloin kovin kiireinen.
Gradun tekeminen aikuisiällä on ollut ihanaa.
Romaanien kirjoittaminen on kuin ojentelisi silmät kiinni käsivarsillaan merkityksiä ilman takeita siitä että kukaan tarttuu niihin.
Kaunokirjallisuuden analysointi ja tulkinta puolestaan on päinvastaista: kuin kulkisi avarissa huoneissa ja poimisi mukaansa niin paljon tarkoitusta kuin jaksaa kantaa.
Kaikki liittyy kaikkeen. Aina voi tehdä uuden alaviitteen. Kukaan ei pilkkaa vaikka ottaisi esiin taas kerran Hegelin.
Kun aloitin opinnot Helsingin yliopistossa syyskuussa 2001, samalla viikolla tapahtui WTC:n terrori-isku.
Ultra Bra vietti pitkää jäähyväissyksyään, ja me kävimme uusien opiskelukaverieni kanssa Itä-Helsingissä talonvaltaajien juhlissa.
Söimme ruokaloissa kasviskroketteja, tartarkastiketta, kuoriperunoita ja olimme ehdottoman oikeassa. Minulla oli tililläni 102 markkaa.
Olin häkellyttävän varma siitä, että opiskelemani aineet – kirjallisuustiede, filosofia, estetiikka – johdattaisivat minut menestykseen ja onneen.
En opiskellut viestintää tai markkinointia.
Jos on viihtynyt yliopistolla näin pitkään kuin minä – koko aikuisiän – valmistuminen voi tuntua kuoleman uhmaamiselta.
Gradutapaamisissa olemme puhuneet ohjaajani kanssa paljon tästä.
Monet ovatkin kuolleet, kuten esimerkiksi ensimmäisen opinnäytteeni ohjaaja.
Vanhat proseminaarityöt ovat tuhoutuneet tulipalossa, eikä sitä lasta, joka olin ikivanhassa opiskelijakortissa, voi tunnistaa.
Yksi opiskelukavereistanikin on kuollut: viime kesänä.
Muistan miten hän istui Soda-baarissa Uudenmaankadulla ensimmäisenä fuksi-iltanamme ja oli cool, tunsi kaikki, tiesi miten ollaan.
Minä en tiennyt. Silti minä olen yhä tässä ja hän ei.
Olen ajatellut häntä usein, tuntenut syyllisyyttä ja kiitollisuutta siitä, että itse olen yhä elossa, yliopiston kirjastossa kirjoittamassa vielä on ratkaistavana yksi kysymys.
Uskon perusteellisuuteen, siihen, että asioiden syvällinen läpi ajatteleminen kannattaa. En silti tiedä mitä teen tutkinnollani, mutta ensi viikolla, kun palautan graduni, menen Tuomiokirkon portaille, joille kävelin pääsykokeen jälkeen.
Syön lakritsijäätelön ja totean, että olen korkeakoulutettu nainen. On tärkeää saada asioita valmiiksi.
Yhtä tärkeää on siteerata Tomas Tranströmeriä mielessään:
”Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.”
Kirjoittaja on Oulussa koulunsa käynyt kirjailija.