Runsas viikko sitten suomalaiset havahtuivat siihen, että Suomessa syntyy vähän lapsia. Jos alkuvuoden erittäin matala syntyvyys jatkuu myös loppuvuonna, vuoden 2017 ikäluokan koko tulee olemaan alle 50 000 lasta. Saman verran lapsia syntyi Suomessa viimeksi 1868, jolloin suomalaisia oli noin puolet vähemmän ja maassa kärsittiin nälänhädästä.
Suomelle ja suomalaisille vähäinen lapsiluku on tietysti suuri tragedia. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että globaalilla tasolla alhainen lapsiluku ei ole huono asia. Ihmisten lukumäärän jatkuva voimakas kasvu vaikeuttaa kansainvälisten ympäristöongelmien ratkaisua. Toki suomalaisten mielestä olisi parempi, jos lapsiluku laskisi jossain muualla kuin täällä.
Miksi lapsia syntyy niin vähän? Ensinnäkin lapsia syntyi aikaisemmin paljon, koska seksistä pidättäytymistä lukuun ottamatta tehokkaita ehkäisykeinoja ei ollut. Professori Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että vielä 1700-luvulla hedelmällisessä iässä olevat naiset olivat suurimman osan aikaa joko raskaana tai imettivät.
Onkin suuri siunaus, että ihmiset voivat nykyään vaikuttaa lapsilukuun. Lapset syntyvät haluttuina ja toivottuina, mikä on sekä lasten että aikuisten näkökulmasta hyvä asia.
Itselläni on kolme lasta. Lapset ovat elämäni tärkein asia, kuten varmasti monilla muillakin. Siinä se ongelma onkin.
Kun suomalainen saa lapsia, odotamme, että elämä pyörii muutaman vuoden täysin lasten ympärillä. Yhtäältä tämä on hyvä asia. Lapsista valtaosa saa historiallisesti ja globaalisti katsoen suorastaan yltäkylläistä hoitoa ja huolenpitoa. Harva muistaa, että ennen toista maailmansotaa yleisin varusmiespalveluksen terveystarkastuksessa kohdattu ongelma oli lapsuudenaikainen aliravitsemus.
Toisaalta tästä seuraa myös, että lapset ovat vanhemmilleen jopa suurempi rasite kuin aikaisemmin. Erityisesti pienten lasten vanhempana oleminen on nykyään raskasta aikaa. Yleisesti esimerkiksi odotetaan, että lapsia ei pidä jättää hetkeksikään yksin.
Jokainen vauva.fi-sivustolla vieraillut tietää, että tänä päivänä lasten kasvattaminen on todellinen mielipiteiden miinakenttä. Netistä löytyy paljon hyviä neuvoja lastenhoitoon, mutta yhtä lailla jokainen mielipide ollaan valmiita tuomitsemaan suureen ääneen.
Tilannetta pahentaa lisäksi se, että myös työelämässä nuoriin ihmisiin kohdistuu aiempaa kovempia odotuksia. Ensin pitäisi saada hyvä koulutus, sitten hyvä työpaikka ja sen jälkeen päästä vielä eteenpäin urallaan. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa lasten hankkiminen viivästyy yli kolmenkymmenen ikävuoden. Kun näin käy, lapsiluku jää väistämättä aikaisempaa alemmaksi.
Suomalainen erityispiirre on vielä, että nimenomaan äitien odotetaan hoitavan lapsiaan kotona kolmivuotiaiksi saakka. Kun lapsia tulee muutaman vuoden sisään useampi, äiti saattaa viettää kotona lasten kanssa viisi vuotta tai enemmänkin.
Se voi tuntua monesta nuoresta naisesta kovalta uhraukselta vaikka lapsia haluaisikin. Erityisen ikävää on, että paineet jäädä kotiin useaksi vuodeksi vaikeuttavat kaikkien – niin lapsellisten kuin lapsettomien – naisten asemaa työelämässä. Työnantajat eivät uskalla palkata nuoria naisia pysyviin työsuhteisiin yhtä helposti kuin nuoria miehiä.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Johanna Lammi-Taskula kiinnitti jo 2000-luvun alussa huomiota siihen, että vanhemmat reagoivat työhön ja perheisiin kohdistuviin koventuviin vaatimuksiin eriyttämällä työnjakoaan. Äidit jäävät kotiin, jotta lapset saavat parasta mahdollista hoitoa kotona, ja isät vastaavat koventuviin uraodotuksiin keskittymällä työntekoon.
Ratkaisu on periaatteessa looginen, mutta sisältää sekä äidin että isän näkökulmasta myös puutteita. Olisiko kuitenkin parempi, että sekä isät että äidit voisivat yhtäläisesti luoda itselleen hyvän työuran ja läheiset suhteet lapsiinsa?
Suomessa tilanteeseen on reagoitu yrittämällä saada nuoria miehiä panostamaan enemmän isyyteen. Tavoite on tietysti hyvä, mutta tulokset ovat toistaiseksi laihoja. Isät ovat sentään tottuneet ajatukseen, että lapsen syntymän jälkeen voi jäädä muutamaksi viikoksi kotiin äidin tueksi, mutta vanhempainvapaasta valtaosan käyttävät edelleen äidit. Vain hyvin harvat isät kantavat päävastuun lastenhoidosta sen jälkeen kun vanhempainvapaa loppuu ja kotihoidontuki alkaa.
Omasta kokemuksesta voin kuitenkin vakuuttaa, että jo muutaman kuukauden aika kotona syventää suhdetta lapsiin ja antaa perspektiiviä kodinhoitoon.
Aiempien kokemusten perusteella vanhempien rahallinen tuki ei yksinään ratkaise edellä mainittuja ongelmia. Kuten Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch on muistuttanut, tukien leikkaaminen saattaa antaa nuorille ihmisille väärän signaalin siitä, että Suomeen ei haluttaisi lisää lapsia. Leikkausten sijaan tarvitaan keinoja, joilla ihmiset voivat helpommin ja joustavammin sekä hankkia lapsia että menestyä samanaikaisesti töissä.
Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.