Veera Eteläinen, 6, katsoo eteenpäin sanomatta sanaakaan. Hän on piirtänyt sadun, ja nyt se pitäisi kertoa.
Veera on hiljaa.
Vierellä on pikkusisko Venla Eteläinen, 5. Hänkin on piirtänyt sadun.
Kertoisitko minulle nyt sen sadun?
Venla on hiirenhiljaa.
Helsingin yliopiston dosentti, kasvatustieteen tohtori Liisa Karlsson on juuri kuvannut, kuinka jokainen ihminen on tarinoiva ihminen. Homo narrans. Jopa pieni vauva.
Sen vuoksi oululaisessa päiväkoti Lilliputissa aloitetaan sadutus. Se kun on helppo menetelmä saada lapset itse kertomaan satuja.
"Tarvitaan vain avointa ja kuuntelevaa mieltä, kynä ja paperia sekä sanat: Kerro minulle satu. Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot. Lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat", tutkija opastaa.
Kuulijan tehtäväksi jää kirjoittaa lapsen satu muistiin sanatarkasti ja lukea se hänelle. Jos alku tuntuu takkuiselta, voi pyytää lasta piirtämään sadun. "Sen jälkeen lasta pyydetään vain kertomaan se."
Veera ja Venla Eteläinen ovat yhä hiljaa.
No, aina ei tarina lennä, tilanne on jännittävä, aikuiset ovat outoja. Menkää vain tytöt paikallanne, ei teidän tietenkään pakko ole kertoa satua...
Tyttäret eivät lähde minnekään, sillä Veera Eteläinen päättää nostaa katseensa nyt ja sanoo pienellä äänellä: "Minä kerron sen sadun."
Ja niin Veera aloittaa: "Olipa kerran tyttö, joka päätti mennä metsään, keräämään mustikoita. Näki siellä kukan, jonka päätti kerätä äitille. Sitten se meni kotiin ja antoi sen kukan äitille..."
Venla-sisko kätkee hymyn ja pistää kohta paremmaksi: "Olipa kerran tyttö ja pallo puun takana. Se päätti ottaa ja potkia sitä..."
Kohta Lilliputissa isketään tarinaa niin, että päätä huimaa.
Olivia Soukan, 5, sadussa aurinko nauraa ja seuraa ja Petteri Punakuono seurustelee rattoisasti perhosen kanssa. Taneli Varilan, 4, Rumpali painelee Bambin luokse kylään, ja Juho Kärnän, 6, sadussa emäntä pörräilee ympäriinsä traktorilla.
"Niin cowboyden elämään alkaa kertyä sinisiä pilviä", Lauri Kärnä, 6, kuiskaa satunsa lopuksi.
Ihminen on homo narrans, tarinoita kertova ihminen.
Kaikki haluavat tarinoida
Hyvä satu vangitsee, pistää ajattelemaan, naurattaa, tuo uusia ideoita, jännittää tai sitten se voi jopa pelottaa, luettelee Liisa Karlsson.
Tarinat voivat tänä päivänä hyvin. Kaikki haluavat ja osaavat kertoa tarinoita. Mainosmaalimassa esitellään tuotteet tarinoina ja vangitsevat puhujat aloittavat luentonsa tarinoina. On ryhdytty käyttämään yhä enemmän narratiivisia tutkimusmenetelmiä. Jopa pienet vauvat osaavat tarinoida omalla tavallaan, jos heitä vain osaa kuunnella."
Karlssonin tutkimusaiheina ovat olleet muun muassa osallisuus lasten ja aikuisten toiminnassa ja lasten kertomukset. Psykologi ja valtiotieteen tohtori Monika Riihelä on kehittänyt sadutus-menetelmän, joka perustuu lapsen kertomuksen arvostamiseen.
"Sadutuksen idea on siinä, että innostetaan toista kertomaan tarina ja osoitetaan hänelle, että toisen ajatukset ovat sellaisenaan kiinnostavia ja hyväksyttäviä", Karlsson selvittää.
Päiväkoti Lilliputissa sadutus on tuttu menetelmä. "Lapset rakastavat kuulla toistensa satuja", sosionomi Tiina Ullvren vakuuttaa.
"He eivät kysele, eivätkä ihmettele, vaikka tarinassa tapahtuu kuinka kummallisia käänteitä tahansa."
Tarina on mielenkiintoinen, jos kertoja ei tarinaansa anteeksi pyytele. Lapset osaavat tunnetusti panna vettä myllyyn, kuin kuulija alkaa olla hyppysissä.
Kempeleläisessä Palovaaran perheessä lapset Tuukka, 9, Oona, 5, ja Linnea, 1,5, ovat satujen suurkuluttajia. Heille on luettu satuja joka ilta, mutta lapset ovat tarinoineet myös itse. Oonan piirustuksista ja saduista on koottu jopa omia satukirjoja.
"Tytöt menevät nukkumaan kello 20.30, jolloin heille luetaan satu. Linnea saa vellipullon mukaan ja kainaloon jalkapallokentältä löytämänsä rääsynuken Annin", Pepe ja Minna Palovaara kertovat perheen iltarutiineista. Usein myös Tuukka tulee kuulolle.
Palovaaralla on ahmittu Mauri Kunnaksen kirjoja ja Astrid Lindgreniä. Oona hullaantui Pepistä niin, että hän haluaa pukeutuakin maailman vahvimmaksi tytöksi. Tuukan satuja ovat Potterit.
Isä Pepen omista kertomuksista on ihastusta herättänyt tarina "Keijo-tampparista". Hän seikkaili loma-aikoina perheen kanssa hiihtokeskuksien rinteillä.
Satu pysähdyttää
Liisa Karlsson innostaa kaikkia vanhempia kertomaan lapsille omia tarinoita. "Lapselle voi muistella tarinoita myös omasta lapsuudesta tai siitä, kun lapsi oli aivan pieni. Sellaisia juttuja lapset eivät väsy kuuntelemaan."
Vaikka tarinointi on meille luontaista, vainoaa niitä noita, jota ei yksikään taikasauvan heilautus ole onnistunut hävittämään. Tämä tuntee nimen Kiire.
Pysähtyminen tähän hetkeen, lasten sekä aikuisten kertomat tarinat ja satukirjat voisivat saada näkyvämmän paikan arjessa.
"Yhteiskunnassamme on kaikilla kauhea kiire ja se vaikuttaa arkeen. On menoja, pitkiä työpäiviä, harrastuksia. Tarinointi jää, kun halutaan tehdä monia asioita yhtä aikaa", tutkija Karlsson miettii.
Hän pitää satujen kertomista tärkeänä ilon ja luovuuden lähteenä, tapana pohtia ja esittää ajatuksiaan. Sadut merkitsevät myös yhdessäoloa ja jakamista, josta ei edes tarvitse olla mitään hyötyä. "Vaikka hyötyähän ilokin on."
Laulaja Virve Rostin lapsuudenkodissa luettiin aikanaan Grimmin satuja. Kaikista kivoin oli pikku-Virven mielestä, se "Pikku, pikku akka, joka asui pikku, pikku, talossa..."
"Hannun ja Kertun tarina oli myös lumoava karkkien ja piparitalon vuoksi", laulaja muistelee.
Omien lastensa kanssa Virve Rosti on myös pitänyt iltarituaaleista kiinni. Hanhiemon satuaarre on kulutettu puhki, suosittuja ovat aikanaan olleet myös Astrid Lindgrenin Melukylän lapset ja Peppi.
"Hyvä satu ei tarvitse kuvitusta, vaan lapsi kuvittaa sen mielessään", Virve Rosti miettii. "Minusta kauhein satu oli Jörö-Jukka. Mikähän siinä lapsena niin ahdisti?"
Aikansa väkivaltaviihdettä
Piispa Wille Riekkinen tunnetaan mainiona tarinoitsijana. Riekkisen kertomaa Pientä tulitikkutyttöä on saanut kuunnella myös Eläköön lapsi! -äänikirjasta. Lapsena hän ahmi Grimmin satuja.
"Ne olivat sen aikaista väkivaltaviihdettä, johon nuoret näköjään tuntevat viehtymystä", hän naureskelee.
Riekkinen muistelee, että koulun kirjastosta sai lainata seitsemän kirjaa viikossa, mutta kun siskokin sai lainaan seitsemän, ahmi hän viikoittain 14 kirjaa.
"Minulla on vielä tallessa pikkupoikana saamani Punahilkka-kirja, jonka kohokuviot pahoine susineen ovat tehneet vaikutuksen jo lapsenlapsiinkin."
Hiljattain Wille Riekkinen otti saarnassa käsittelyynsä Raamatun Joonan kirjan kokonaisuudessaan.
"Sehän on sepitteellinen tarina, satiiri, jonka tarkoitus on hätkäyttää kuulijat miettimään, missä mennään."
Joonan kertomuksen jälkeen varsinkin lapset ovat kysyneet piispalta "onks toi totta?".
Riekkinen miettii, kuinka kertomuksen tapa "olla totta" on totta paljon syvemmällä tasolla kuin jokin yksityiskohtansa.
"Kun tokaistaan , että happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kaikki ymmärtävät, että kansanviisauden ydin on jossakin muualla kuin siinä, että eihän kettu osaa puhua."
Wille Riekkinen on lukenut paljon satuja myös lapsilleen. Hän toivoo, että kaikki vanhemmat tekevät niin, sillä vanhojen klassisten satujen tenhovoima ei ole kadonnut mihinkään.
"Sadut saattavat olla pelottavia, mutta lapsilla on hieno taito käsitellä niitä niin, että he ottavat vastaan sen, minkä sietävät ja ymmärtävät."
Kun dramaturgia on hallussa, saa satu jäädä joskus jopa kutittavasti kesken.
Päiväkoti Lilliputin Veera Eteläisen sadussa tyttö sai vietyä kukan äidille ja lähti vielä uudelleen ulos.
Siellä tyttö näki kissan, jonka vei kotiin ja näytti sitä äidille. Tyttö päätti pitää kissaa kotonaan sen aikaa, kun omistaja löytyy. Mitä tapahtui sitten?
"Ovikelloa pimputti joku.
Sitten tyttö meni avaamaan oven.
Ei enää muuta."