Mauno Koiviston sympaattinen hahmo ja veikeä otsakiehkura sopivat mitä parhaiten televisioon. Professori Esko Salmisen mukaan tämä siivitti hänet presidentiksi ensimmäisissä todellisissa tv-vaaleissa vuonna 1982. "Manusta" tuli ensimmäinen media-ajan presidentti, joka sai kokea sekä tiedotusvälineiden nosteen että terävät hampaat.
Salminen käy läpi median ja politiikan suhdetta tuoreessa kirjassaan "Mediavallan aika. Politiikka tiedotusvälineissä Mauno Koivistosta Tarja Haloseen". Kirjassa todetaan median käyttävän paljon valtaa: se on tätä nykyä politiikan päänäyttämö, jolle ei ole vakavia kilpailijoita.
Menestyminen politiikassa vaatii poliitikolta pärjäämistä mediassa.
Salmisen mukaan politiikan toimittajien käsitys roolistaan alkoi muuttua radikaalisti 1980-luvun alussa. Presidentti Urho Kekkoseen oli suhtauduttu ylenpalttisella kunnioituksella ja suorastaan peläten. Ajan poliitikot pystyivät muutenkin hallitsemaan mediajulkisuutta, mitä kuvaa Helsingin Sanomien toimittajan Aarno Laitisen tuskastunut kolumni presidentinvaalien aikaan joulukuussa 1981.
"Tiedotusvälineiden hemmotteleman poliitikon on hyvä olla Suomessa. Hän nauttii länsimaisista vapauksista ja itämaisista lehdistöoikeuksista, eikä poliitikon tarvitse vastata niihin kysymyksiin, jotka ihmisiä kiinnostavat."
Koiviston aikana toimittajat alkoivat arvostella johtavia poliitikkoja aiempaa enemmän. Toimittajien kanssa törmäyskurssille joutuneet poliitikot saivat huomata, ettei julkisuutta voi loputtomasti ohjailla.
Kuiva Holkeri ärsytti
Toimittajien politiikoissa aiheuttama närkästys poiki ikimuistoisia tilanteita. Koivisto lanseerasi käsityksen toimittajista samojen asioiden perässä juoksevina sopuleina vuonna 1984. Pääministeri Harri Holkeri muistetaan yhä toimittajille antamistaan ärtyneistä vastauksista "kaunis ilma tänään" ja "minä juon nyt kahvia".
Holkerin mediasuhteet olivat muutenkin harvinaisen vaikeat. Toimittajia ärsytti pääministerin tyyli rajata yksityiselämä kokonaan julkisuuden ulkopuolelle. Ilta-Sanomien Hannu Savolan mukaan kokemattoman pääministerin nälvimisestä tuli suorastaan toimittajien muotivillitys. Myöhemmin monet muut poliitikot onnistuivat tyydyttämään paremmin median himoa luoda poliitikoista kokonaisia henkilökuvia. Esimerkiksi 1990-alun pääministeri Esko Aho ja hänen seuraajansa Paavo Lipponen ovat esitelleet julkisuudessa myös pehmeämpää puoltaan.
Medialla liikaa valtaa?
Salmisen mukaan Aho vei median hyödyntämisen uudelle tasolle esiintymällä julkisuudessa ennennäkemättömän paljon. Valtamedian kepukammo tuli Ahon tielle kuitenkin presidentinvaaleissa vuonna 2000, kun Aho leimattiin muun muassa kännykkäisäksi. Median suosikiksi nousi Tarja Halonen, jonka koettiin edustavan kaupunkilaisia ja edistyksellisiä arvoja.
Salmisesta toimittajien taipumus halventaa poliitikkoja on kohdistunut tavallista useammin keskustalaisiin, koska kotiin, uskontoon ja isänmaahan nojaava keskustalaisuus edustaa urbaanille ja naisvaltaistuneelle valtamedialle synkkää taantumusta.
-- Halosen voitto merkitsee SDP:n presidenttivallan jatkumista aina vuoteen 2012 asti eli käytännössä yhtäjaksoisesti 30 vuotta Koivistosta lähtien. Kekkosen ylipitkä kausikin kesti "vain" 25 vuotta. Demarivaltaa on pidetty kummallisena, koska Suomi tunnetaan Euroopan oikeistolaisimpana maana, pohtii Salminen kirjassaan.
Onko demarivalta sitten median vaikutusta? Kyselyjen perusteella ainakin kansa ja kansanedustajat tuntuvat uskovan, että media voisi halutessaan vaikuttaa mielin määrin. Median valta on arveltu lukuisissa kyselyissä liian suureksi. Vuonna 1994 kansanedustajat katsoivat sanomalehti Kalevan kyselyssä jopa, että medialla on jo yhtä paljon valtaa kuin eduskunnalla.