Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Viime kirjasyksyn elämyksiä oli israelilaisen Amos Ozin omaelämäkerrallinen teos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, joka kertoo 1940- ja 50-luvun Israelista.
Oz puhuu hyvästä ja huonosta lukemisesta. Huonoa lukemista on sellainen, joka miettii, mitä kirjailija on aikonut, ja vaatii tätä kuorimaan kirjansa valmiiksi kuin appelsiinin.
Hyvässä lukemisessa keskitytään omaan suhteeseen teokseen, koska kirjallisuus huonoimmillaankin lähestyy niitä salaisuuksia, jotka yksinäistävät meidät. "Kysy kirjailijan totuuksien sijaan omia totuuksiasi - ja vastaukset voit pitää omana tietonasi."
Omaelämäkertojen suosio johtuu siitä, että niissä parhaimmillaan yksityinen on yleistä ja niissä puretaan valtarakenteita. Ozin mukaan me kannamme aina harteillamme vanhempiamme ja erilaisia isiämme.
Isistä on kysymys myös siinä kohussa, joka on syntynyt Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta. Tuntematon kuvaa liki samaa vaihetta ja aikaa kuin Oz, nuoren valtion kouristusta.
Ozin teoksessa Israel suistuu muutaman tunnin kuluttua itsenäistymisestään 1948 sotaan, jonka tuloksena oli jaettu Jerusalem. Oz itse on myöhemmin toiminut juutalaisten ja palestiinalaisten lähentämiseksi. On kohtalon ironiaa, että nyt taas keskustellaan Jerusalemin jakamisesta. Jerusalem ei koskaan ole ollut paikka vaan symboli.
Oz purkaa myyttiä juutalaisista valittuna uhrikansana ja osoittaa, miten suuria juutalaisten yksilölliset erot ja ristiriidat ovat. Meille he ovat miellyttävän kaukana kohtaloineen, jonka suhteen me kuvittelemme olevamme puhtoisia. Mitä nyt juuri tuli esiin, että 30-luvulla meillä hylättiin rotusyistä juutalaisen kirjoittama väitöskirja.
Kristian Smedsin Tuntemattomassa puolestaan moukaroidaan symbolisesti pesukoneita ja ammutaan kuvia. Huomiopisteitä hinkuvat poliitikot ovat kiiruhtaneet tuomitsemaan tunnettujen henkilöiden kuvien ampumisen, muut vedonneet siihen, että ne ovat vain kuvia. Ovatkohan? Primitiivinen kerroksemme uskoo, että tappamalla kuvan tapamme kuvatun.
Ei Tuntemattomaan suhtauduttaisi näin fundamentalistisesti, ellei sitä koettaisi kansalliseksi symboliomaisuudeksi. Se on jo kauan sitten lakannut olemasta jonkun Linna-nimisen kirjoittama kirja.
Lähinnä Smedsin versio tuo kyllä mieleen pikkupoikien tulitikkuleikit tai pikseliryssien räiskimiset. Jotkut ovat kokeneet sen myös katsojan kuntotreeniksi. Mahtaakohan tämä teatteriteko lisätä ihmisen mittaa?
Oz yhdistyy myös siihen keskusteluun, joka on virinnyt uskonnosta ja kirkosta. Joulu tietysti herkisti aiheeseen, mutta ei pelkästään: uskonnollisuuden tai sanoisiko paremmin uskon viriäminen nuoremmissakin ikäluokissa on aistittavissa. On piilossa olevaa kristillisyyttä, josta ei huudella.
Luterilainen kansankirkkomme on hermostunut jäsenmäärän laskusta. Asiaa voi katsoa päinvastoinkin: sentään yli 80 prosenttia kansasta kuuluu kirkkoon, vaikka eroaminen on vaivatonta ja vaikka kirkko ei turhan paljon ole panostanut houkuttavuutensa. Esimerkiksi: joulukuinen Kalevan alakertakirjoitus oli sitä mieltä, ettei kirkon pidä siunata samaa sukupuolta olevien liittoa, koska Jumala ei luonut seksuaalisia poikkeavuuksia.
Kun vedotaan siihen, että eroaminen on helppoa vapaa-ajattelijoiden nettipalvelun ansiosta, vapaa-ajattelu koetaan jotenkin uudeksi ilmiöksi. Ei suinkaan: 1800-luvulla se oli elinvoimainen suunta kansankirkon sisällä. Runebergin tuttu runo "Von Döbeln" kertoo vapaa-ajattelijasta.
Kirkon edustajat ovat etsineet syitä erityisesti nuorten aikuisten eroamisiin. Pohjoisessa yksi vieroittava tekijä voi olla lestadiolaisuuden mielikuvapaino alueella. Hiuksia kuitenkin nostattaa ajatus, että kirkon pitäisi olla nuorekkaammin tulosvastuullinen ja seurakuntien profiloitua. Kilpailuttamisen sijaan mietittäköön etelän tietä: kristittyjen enemmistö asuu nykyisin länsimaiden ulkopuolella ja liittää luontevasti uskoonsa mystiikkaa ja kokemuksellisuutta.
On hämmentävää, ettei viime vuosien oikeistosuuntauskaan ole koitunut kirkon, toisin kuin armeijan, hyväksi. Kertooko se siitä, että kirkko koetaan sosiaaliseksi, siis vasempaan vivahtavaksi, instituutioksi? Antti Eskolan tapainen 70-luvun sosiaaliradikaali on julkaissut uskontoa pohtivia teoksia, ja juuri ennen joulua itseään maalliseksi luonnehtiva filosofi Tuomas Nevanlinna sanoi haastattelussa etsivänsä kristinuskon radikaalia ydintä ja uskovansa, koska se on järjetöntä. Takavuosien suomalaisälykköjen muodikkaan agnostisismin hän kuittaa pelkuruudeksi: turvaudutaan järkeen, kun ei uskalleta olla kylmä eikä kuuma.
Kirjallisuudella on meillä aina ollut vahva rooli uskonnollisuuden pohtijana. Ajatellaan esimerkiksi Hyryä ja Rintalaa, Liehua ja Rauhalaa. Uusista kirjailijoista Jarkko Tontti kirjoitti juuri uskonnosta, kirkosta ja lisääntyvästä uskonnollisesta fundamentalismista. Hänen mielestään uskonto ja fantasia sekoittuvat nykyisin toisiinsa; kirjallisuutta pitäisi opettaa enemmän koulussa, jotta erotettaisiin tietokirjallisuus ja fantasiakirjallisuus toisistaan.
Raamattu ja fantasia ovat sukulaislajeja, ja kaikesta voi tehdä jumalan. Yksi asia on kuitenkin varma: tunteitaan ei meistä kukaan voi ulkoistaa. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ortodoksi, sanoo tästä hyvin kirjassaan Valkoista valoa (2007): usko, minkätunnuksinen tahansa, on eräänlainen elämän vertikaalilävistäjä.